tarhapöllö

Pienestä isoksi

2012-01-04T08:42:00.000-08:00

Nappaan pojan syliini niinkuin aina ennenkin. "Äidin pikkuinen rakas" sanon hellästi, mutta nykyään hän aina korjaa "Ei pikkuinen vaan iso". Täytyy äidinkin se jo myöntää, että pikkuinen on kasvanut isoksi, tai ainakin isommaksi. Onneksi sentään vielä sen saa syliinsä kaapata ja aamuyön tunteina usein kuulla pienet askeleet kun se hiipii äidin kainaloon lämpimään peiton alle.

Sama nainen

2011-10-19T03:31:00.000-07:00

Minä olen ollut aina tunnesyöppö, joka syö iloon ja suruun ja kaikkeen siltä väliltä. Rakastin suklaata ja karkkia. Palkitsin, rohkaisin ja myös rankaisin itseäni herkuilla kunnes inhosin itseäni ja minun oli aina paha olla. Olin yksinäinen, surullinen ja väsynyt, pettynyt, epäonnistunut ja ylipainoinen. Vaikka ei auta väheksyä odotuksia, synnytyksiä ja kotiäitiysvuosien mukanaan tuomia lisäkiloja, niin minä olin tällainen jo ennen sitä. Jopa silloin joskus nuorena kun en vielä ollut ylipainoinen, ajattelin aina olevani. Se siitä.

Tänään olen onnellisempi, terveempi, tyytyväisempi ja kaksikymmentä kiloa kevyempi. Ensimmäisen kerran vuosiin, ehkä ikinä, en ole pettynyt peilikuvaani. Olen itsevarmempi kuin koskaan, varmempi ja vahvempi. Illat sohvannurkassa karkkipussien kera, ovat vaihtuneet pitkiin kävelylenkkeihin, hölkkäämiseen, jumppaamiseen ja venyttelyyn. Vanhat vaatteet ovat muuttaneet pois, en voinut katsoa niitä telttoja enää ja turhaan ne olisivat kaapissa pyörineet sillä vaatekokoni on muuttunut monta numeroa pienempään.

Mitä tapahtui? En oikein osaa selittää. Juhannuksen aikoihin jokin minussa muuttui. Se ei ollut sellainen "nyt laihdutan"- päätös vaan enemmänkin varovainen "nyt yritän"- tyylinen hiljainen huokaus. En uskaltanut kertoa paastosta kovin monelle, pelkäsin epäonnistuvani. Aloitin rakkaan siskoni kannustamana ja innoittamana viikon luomumehupaastolla ja sain pudotettua neljä kiloa. Ensimmäisen kerran uskalsin katsoa painoani suoraan silmiin ja kauhistelin. Ensimmäiset paastopäivät oli tietenkin totuttelua elämään nälässä, mutta lopulta nälkä alkoi tuntua samalle kuin se tunne kun on oikein kova ähky. Sen kanssa oppi elämään hyvin pian, siihen tottui. Sitten kun piti alkaa syödä taas jotain, se oli vaikeampaa.

Samaan aikaan kävin kävelyillä päivittäin ja jumppasin. Aluksi en jaksanut kuin maata selälläni lattialla ja nostella pyllyäni ylös, tein kuitenkin uusia helppoja liikkeitä päivittäin. Puuskutin ja huohotin, mutta onneksi liikuntaan tottui hyvin pian ja sitä alkoi tehdä mieli. Jätin kokonaan pois vaalean leivän ja niin kovasti rakastamani sokeriset teehetket. Välillä sorruin syömään herkkujakin, mutta liikuin silti tuttuun tapaan. Heinäkuun lopussa kävin pitkästä aikaa puntarilla ja ilokseni totesin kahdeksan kiloa hävinneen, se oli käännekohta ja suuri kannustin jatkaa. Sain puntarin kotiin ja aloin tarkkailla painoani ja sitä lähtikin noin kilo viikossa, paluuta menneeseen ei ollut.

Lenkkeily on minulle sopiva liikkumisen muoto. Hommasin uuden kännykänkin sen takia että sain musiikin mukaani lenkkipolulle. On huomattavasti mukavempi kävellä ja hölkätä kun voi kuunnella samalla lempimusiikkiaan. Aluksi kävelin reippaasti ja eräänä päivänä huomasin jaksavani juosta. Lähistöltä löytynyt mukava pururatalenkki on tullut enemmän kuin tutuksi, olen nähnyt kesän muuttuvan syksyksi ja pian odottelen ensilumia.

Suhteeni syömiseen on muuttunut iäksi. En ole kokonaan jättänyt herkkuja pois, mutta enää en syö niitä päivittäin enkä kilokaupalla. Aluksi otin tavaksi syödä karkkia vain viikonloppuisin, mutta huomasin ettei sitä edes tee mieli enää kuten ennen. Syön noin kolmesti päivässä ja yleensä ihan tavallista kotiruokaa, en kuitenkaan perunaa tai makaroonia. Jugurttia, rahkaa, hedelmiä ja marjoja välipalaksi. En noudata orjallisesti mitään dieettiä, vaan rehellisesti syön vähemmän ja liikun enemmän. Minulla se toimii.

En halua yhtäkään kiloa takaisin. Poikani painaa parikymmentäkiloa ja joka kerta kun nostan häntä, tajuan miten paljon painoa minusta on lähtenyt. Minulla oli alkutavoitteenani vain sopia vaatteisiin ja voida paremmin. Nyt aion yltää ihannepainooni, joten tavoitteeni on pudottaa vielä muutamia kiloja. On ihanaa kun olen saanut vyötärön jota minulla ei ole vuosiin ollut. Kiloja on lähtenyt varmaan tasaisesti jokapuolelta, mutta erityisesti pylly, maha ja jalat on pienentyneet. Niin ja tissit! Vihdoinkin voin käyttää normaalikokoisia kauniita rintsikoita! Olen ottanut terveelliset elämäntavat pysyvästi elämääni, minusta ei enää koskaan tule sitä surullista ihmisrauniota joka olin.

Tarhapöllö hunningolla

2011-08-10T05:49:00.000-07:00

Tarhapöllön blogi on ollut ihan hunningolla. Olen potenut siitä huonoa omatuntoa ja miettinyt miljoona kertaa että tänään kirjoitan kuulumisia, kuitenkaan onnistumatta siinä. Syytän raskasta talvea. Niin ja aikaa joka kului liian nopeasti, sekä kiireistä kesää. Olisi ihana jakaa upeita muistoja kesältä, mutta helpoin ehkä on aloittaa kertomalla tästä päivästä.

Kesäloma loppui karusti tähän aamuun. Kymmenen yli seitsemän aamulla kävin herättelemässä kahta nukkuvaa poikaa (tietenkin juuri tänäaamuna ne nukkuivat vielä seitsemän jälkeen) kertomalla hellästi että nyt olisi koittanut se päiväkotiaamu jota olemme kaikki odottaneet innolla ja kauhunsekaisin tuntein. Isoveli nousi kiitettävästi, pikkuveli itki ja huusi ettei lähde päiväkotiin ikinä. Oli täysi työ saada poika aamupissalle, saati pukemaan, mutta onnistuin. Olin jännittänyt tätä aamua, viis töiden alkamisesta mutta pikkuveljen tarhaan paluu pitkän kesäloman jälkeen jännitti. Itkun kanssa selvisimme päiväkodille eikä ollut yllätys että kyyneleitä vuodatettiin, mutta se oli yllätys että se olin minä joka kyynelehti kun pikkumies juoksi innoissaan leikkimään.

Meillä oli lyhyt päivä ja koin suurta helpotusta kun hain veljekset tarhalta ja kuulin, että heidän päivänsä oli mennyt hyvin. Vein reippaat pojat jäätelölle kiitokseksi ja kun tultiin kotiin, kömmittiin päiväunille kaikki kolme. Ajattelin, että nukutan pojat ja hiivin tekemään kotihommia. Kahden tunnin päästä heräsin siihen kun silmäni oli muurautunut unesta ja ripsiväristä umpeen. Olin nukkunut kuin tukki ja varmaan kuolannut tyynyn märäksi. Oli niin rankka ensimmäinen arkipäivä, äidillä.

Herättyään päiväunilta pikkuveli itki taas. Tälläkertaa sitä, että hän HALUAA heti päiväkotiin. :)

Yrttien kasvatusta

2011-05-05T10:21:00.000-07:00

Olen ihan ensikertalainen yrttien kasvatuksessa, mut sitäkin innokkaampi. Aion kasvattaa kokeilumielessä muutamaa eri lajia parvekkeelle ostamassani "lasitalossa". Tulevasta sadosta en tiedä, enkä uskalla arvailla, mutta ihanaa on näperrellä näiden kanssa ja seurata kasvua.

Kotoota

2011-04-17T11:17:00.001-07:00

Kynät purkissa

2011-03-02T10:45:00.001-08:00

Kevään väri-pläjäys :)

Neulatyynyjä

2011-03-02T10:31:00.001-08:00

Innostuin tekemään neuloille tyynyjä :)

Pakkaspäiviä

2011-01-16T00:12:00.000-08:00

opettelen, ompelen..

2011-01-15T23:50:00.000-08:00

Olen rakkaan ystäväni upeita ompeluksia sivusta seuraamalla saanut pienen kipinän ompeluun. Netistä tilaamalla saa ihania lasten trikookankaita ja kovasti harjoittelemalla saattaa oppia ompelemaan. Aloitin housuista, nehän on aika yksinkertaiset ommella.. eiks vaan?

Vanhoista housuista piirsin toimivan kaavan leivinpaperille kuin vanhakin tekijä. Onnistumisen ilo oli valtava kun sain pukea ensimmäiset tekeleet rimpuilevan poikani jalkaan. Poika ei ihan ymmärtänyt miksi äiti oli niin innoissaan moisista kalsareista. Kun hän sai valita netistä mieleisiään kankaita, oli tilanne jo toinen. Päiväkotia varten nimesin housut leimasimilla. Päiväkodilta sainkin positiivista palautetta, kukaan ei kuulema enää nykyään ompele lapsilleen. Poika oli ylpeänä esitellyt housujaan, äidin sydäntä lämmitti.

Parit housut pyöräytettyäni aloin kokeilla paidan ompelua. Se sujui oikein hyvin kaula-aukkoon asti. Nyt se raukka on tuolla keskeneräisten laatikossa odottamassa parempaa huomista. Kunhan jaksan niin puran sen kaula-aukon ja katson josko sen voisi vielä pelastaa.

Ompelu on mahtavaa, upeinta on se tunne kun tajuaa onnistuneensa! Välillä tulee stoppi- jolloin ompelukone ja saumuri saa siirtyä pölyttymään syrjään- ja sitten taas jonain pakkaspäivänä päätät aloittaa uuden työn, tai tuunata vanhoja keskenjääneitä. Suosittelen!

Tilkkuihin hurahtanut

2010-11-30T05:29:00.000-08:00

Tilkkuja ja sydämiä

2010-11-30T05:24:00.000-08:00

Siinä kun iltahämärässä valvoo ja kuuntelee lapsen yskimistä ja levotonta nukkumista, on rauhoittavaa samalla puuhata jotain. Minä olen puuhannut tilkkusydämiä lisää.

Jouluisia koristeita

2010-11-30T05:14:00.000-08:00

Hernepussitytöt

2010-11-30T05:01:00.000-08:00

Tämän ohjeen sain ystävältäni joka oli valtavan suloisena kopioinut ihan minua ajatellen tämän ohjeen äitinsä käsityö-lehdestä. Muutin vain ohjetta siten, että laitoin näihin sisälle vanun sijasta herneitä. Käsityökerholla opastin lapset tekemään tämän, tuli paljon kivoja erinäköisiä tyttöjä jotka pääsivät koululle esille, kaikkien ihailtaviksi :)

Sairastuvasta jälleen MOI!

2010-11-30T00:17:00.000-08:00

Päiväkodissa aloitettiin elokuussa, samaan aikaa aloitettiin sairastelu. Tiedän, että se kuuluu asiaan, mutta nyt alkaa jo vähän harmittaa. Laskin että kaksivuotiaalla on ollut n. kahdeksan flunssakuumetta tarhan aloituksen jälkeen. Lisäksi hänellä on ollut keuhkoputkentulehdusta, enterorokko ja vatsatautia. Niin ja nyt eilen todettu molemmissa korvissa märkivä korvatulehdus sekä keuhkokuume. Isoveli on sairastellut suurinpiirtein samanverran. Kokonaisia viikkoja päiväkotihoidossa on ollut ehkä kolme, kaikkina muina viikkoina on vähintään yksi (yleensä useampi) sairastettu kotipäivä.

Sairastin itse pari viikkoa sitten kammottavan vatsataudin. Se oli lauantaipäivä jolle oli ollut paljon suunnitelmia, kunnes mahaan alkoi koskea. Siitä päivästä ei jäänyt paljon muuta mieleen kuin ne vatsakrampit. Makasin vessan lattialla ja tärisin. En jaksanut nousta itse, en edes istua. Kauhea tauti. Seuraavana päivänä alkoi poikani oksentaa ja minä kasasin itseni auttaakseni häntä. Jokin ihmeellinen voima kantoi yli sen päivän.

Hinkuva, haukkuva, limainen, repivä, kuiva, hakkaava, ärsyttävä yskä. Olen miettinyt niitä kaikkia eri kuvauksia juuri tälle yskälle sopivaksi. Tuntuu että pikkumies on yskinyt jo viikkoja, välillä se siirtyi toiselle pojalle ja nyt se on tarttunut minuunkin. Kun viimeyönä yskin niin että oksennus tuli, voin taas todeta että ei ole ennen ollut tuollaista yskää. Paljon valvottuja öitä takana voin todeta myös kokeilleeni lukuisia keinoja sen taltuttamiseksi, mutta ikäväkseni täytyy myöntää etten ole löytänyt parannusta, saati helpotusta. Hunaja, höyryhengitys, huoneilman viilennys ja päänalustan kohotus ainakin, epätoivoisena olen kokeillut myös eri yskänlääkkeitä vaikka tiedän että niitä ei nykyisin suositella. Eräänä yönä epätoivon hetkellä tarjosin kokoyön yskineelle, lopen uupuneelle pikkuveli-raukalle myös isoveljen astmalääkettä.

Tähän loppuun listaan sitten hyviä asioita, jotka ovat auttaneet jaksamaan ja joista voin jatkossakin ammentaa voimia tässä sitkeässä kamppailussa:

- Positiivinen asenne (toistaiseksi)
- Lasten mummo, joka on eläkkeellä ja asuu lähellä
- Puolipäiväinen työ
- Ymmärtäväinen työpari
- Ystävä, jolle voi purkaa tuntojaan
- Äiti, jolle voi itkeä
- Joulu ja loma, joka siintää edessä
- Käsityöt ja kaikki terapeuttinen näpertely
- Äidinrakkaus, päättymätön, voimakas ja ikuinen

...nyt ei tule muuta mieleen, mutta varmasti on paljon muutakin.

Vielä tänään ainakin jaksan ajatella, että kyllä se tästä taas.

Hiljaisuus

2010-10-31T11:38:00.000-07:00

Antakaa anteeksi Tarhapöllölässä vallitseva hiljaisuus. Kyse on arjen kiireistä, ei niinkään sanattomuudesta. Olemme päässeet arkeen kiinni aika hyvin, mutta huomaan että koko aikani ja energiani vie lapset ja työ. Kirjoittamiselle ei ole ollut aikaa, tai en ole jaksanut.

Pojat ovat sopeutuneet päiväkotiin aika hyvin, tai no, toisellahan se alkoi sujua heti samantien. Pikkumiehen (joka on oikeasti jo aika iso) olen saanyt jätettyä päiväkotiin jo pari kertaa ilman itkuakin. Ehkä joku aamu se vielä iloisena vilkuttaakin mun perään.

Huomenna alkaa marraskuu, jospa löytäisin aikaa ja inspiraation kirjoittaa tänne useammin.

Tilkkusydän

2010-10-05T08:02:00.001-07:00

Löysin ihanan ohjeen "lumivalkoisesta" blogista, oli ihan pakko kokeilla heti itse. Parasta tässä tilkkusydämessä on se, että se on kokonaan kierrätysmateriaaleista valmistettu ja tietenkin kaunis, romanttinen ja loputtomiin muunneltavissa. Omaan sydämeeni laitoin vanhoja lusikoita roikkumaan ja käytin siihen poppana- ja trikookuteita kangas-suikaleiden lisäksi. Se löysi paikkansa keittiön ikkunasta. Meinaan tehdä tästä myös koulussa lasten kanssa jonkinlaisen version :)

Alkuperäinen tilkkusydän ja ohje täältä:

http://lumivalkoista.blogspot.com/2010/09/tilkkusydan.html

Pieni kassi

2010-10-04T12:09:00.000-07:00

Ennen kaikkea

2010-09-10T09:56:00.001-07:00

Viimeaikaisten surkeiden blogitekstieni vastapainoksi esittelen pari viimeisintä ompelustani. Ensin tuli ikean kankaasta kassi, sitten tuunasin vanhan penalin. Vanha ruma penali sai päälleen uuden pirteän pilkullisen kankaan ja mustan silkkirusetin. Molempia koristaa myös uusi merkkini jota aion käyttää ompeluksissani. Eli kun Enne tekee kaikkea, tulee Ennen kaikkea.

Särkyneitä sydämiä

2010-09-06T11:39:00.000-07:00

Pitkän sairastelun jälkeen vein kaksivuotiaani tänään taas päiväkotia aloittelemaan. Jännitin itse ihan kamalasti, varmasti pienikin. Aamu itketti. Pieni ei olisi lähtenyt millään päiväkodille päinkään, mutta sinne selvittiin. Heti pihassa pikkumies purskahti itkuun ja tarttui minuun kiinni. Otin syliin ja yritin puhua rohkaisevasti vapisevalla äänellä. Tuntui kuin sydämeni revittäis irti minusta, itku oli kurkussa. Olin pettynyt itseeni, mikä oikeus minulla on nyt surra! Nyt pitäisi olla terästä, vahva ja rauhallinen. Hyvästely on kauheinta. Se kun tiedät, että teetpä tai sanotpa mitä tahansa, se ei auta tippaakaan. Tiedät, ettet voi tehdä enempää kuin kääntää selkäsi ja lähteä.

"Mietin sinua koko päivän.
Mietin pieniä käsiäsi,
kuinka ne tarrasivat minuun.
Mietin pientä sydäntäsi,
kuinka en voi estää sitä särkymästä."

Pääsin töistä hieman aiemmin hakemaan lapsia. Kurkin sisään ikkunan takaa ja näin pienen työn touhussa. Oli maalaamassa hoitotädin kanssa kuvaa kalasta. Pikkuisella ei näyttänyt olevan hätää. Huokasin, saatoin hymyilläkin. Hetken katselin ennenkuin tulin luo. Poika ilahtui ja kertoi että "Äiti, minä päiväkodissa." Sydämenikin hymyili.

Illalla pikkuinen nukahti heti kun hetken silitin poskea. Puristi lujaa kättäni, kuin pelkäisi että häviän. Ne kyyneleet joita päivällä pidätin, tulvivat nyt poskilleni. Salaa itkin särkynyttä sydäntäni ja mieleeni tuli runo, joka koskettaa nyt erityisesti:

"Hänen tiensä kohtasi omani,
nyt ne kulkevat ihan lähekkäin.
Voi sinä kylmä maailmani,
miten syliisi lasken tämän ystäväin?"

(Marianne Ojala)

Sairaskertomus

2010-09-02T07:25:00.000-07:00

Kolme kokonaista itkunsekaista päivää kerkesimme viettää päiväkoti-arkea, kun isolle nousi kuume. Pojat jäivät molemmat samantien pois päiväkodista kotiin sairastamaan.

Oli torstai ja ajattelin, että no onneksi on pian viikonloppu.

Sunnuntai-iltana tajusin, ettei pojista olisi päiväkotiin vielä maanantainakaan.

Tiistai-aamuna varasin ensimmäisen lääkäriajan ja isolla todettiin kovan yskän ja räkätaudin seurauksena korvatulehdus. Tiistaina nousi kuume pienellekin.

Keskiviikkona kävimme lääkärissä toteamassa että molemmilla on ilkeä silmätulehdus. Omaan kurkkuun koskee kun nielaisee.

Illalla iso sai pahan astmakohtauksen. Olin jo toiveikkaana ajatellut, että infektioastma olisi mennyttä elämää, mutta ei ollut. Soitin päivystykseen ja kehoittivat tulemaan jos ei hengitys helpotu.

Torstaina heti lääkäriin ja isolla todettiin tulehdus myös toisessa korvassa. Lääkekuuri vaihdettiin toiseen. Mulla ääni painoksissa ja nenä tukossa.

Lauantaina pienen kunto vain huononi, kuume kummitteli.

Sunnuntaina ajattelin että en varmasti selviä töihin huomenna, olo oli todella surkea.

Maanantaina soitin päivystykseen ja kehoittivat viemään pienen lääkäriin heti aamulla kuumeen takia.

Tiistaina pienellä todettiin keuhkoputkentulehdus ja alkoi kuuri siihen. Oma kunto yhtä surkea, mutta selvisin töistäni.

Nyt on taas torstai ja toivon että tämä sairastelu kohta jo helpottaa.

Nenäliinoja on mennyt kolme sellaista isoa pakettia, lääkkeisiin on mennyt rahaa ainakin yhden lapsilisän verras. Minä olin töistä pois kaksi päivää, mies viisi päivää ja loput hoiti mummo.

Ensimmäinen hoitopäivä

2010-08-16T10:15:00.000-07:00

Kahden viikon ajan opettelimme päiväkodin tapoja ja tänään oli tosi kyseessä. Valmistauduin henkisesti siihen, että itkuhan siitä tulee ja niin tulikin. Meitä oli aamulla kaksi innokasta ja reipasta päiväkotiin lähtijää ja yksi reipasta esittävä huolesta harmaa äiti. Reippaus loppui siihen kun sanoin, että nyt on aika äidin lähteä töihin. Oltiinhan siitä puhuttu monta kertaa, mutta mitkään harjoitukset eivät vastaa sitä tunnetta kun oikeasti on se eron hetki. Kaksivuotias tarrasi minuun taas kaikilla voimillaan. Kylmänviileästi työnsin hänet hoitajan syliin ja pidätin kyyneleitä. Tästä oli puhuttu jo kauan, kaikki olivat antaneet ohjeitaan siihen kuinka pitäisi vaan lähteä ja vilkuttaa reippaasti. Tein niin, vaikka tuntui taas että sydäntä revitään rinnasta. Kävelin ulos, ikkunan takana itkevä lapseni riuhtoi itseään irti hoitajan otteesta. Hymyilin ja vilkutin, niinkuin oli neuvottu. Suljin päiväkodin painavan portin ja itketti, vaikkei kyyneleitä tullutkaan.

Mietin, olisinko voinut tehdä jotakin toisin. Sitäkin, voisiko kaiken vielä perua. Hetkessä minun piti kuitenkin kasata itseni ensimmäistä työpäivääni varten, ja päädyin ajatukseen että olin tehnyt kaikkeni. En olisi enää voinut helpottaa lasten hoidon alkua yhtään enempää, vaan tämä taistelu oli väistämättömästi edessä.

Työpäivä oli hetkessä ohi, uusia kasvoja ja asioita. En tietenkään pystynyt syöksymään siihen maailmaan aivan täysin vaikka olisin halunnut, kun mielessä varjosti päiväkodin lapset. Heti kun pääsin, lähdin juoksujalkaa lasteni luokse. Pienen silmät olivat kyyneleistä turvonneet ja punaiset. Poika oli itkenyt melkein kokopäivän, mikä oli kyllä ihan arvattavissa. Mietin ihmisiä, jotka sanoivat että ei se lapsi itke kuin sen hetken kun äiti lähtee ja sitten kaikki on hetkessä hyvin. "Kyllä se siitä." Haistakaa paska, mietin. Otin edelleen itkevän lapseni syliin ja rutistin lujaa. Lohdutin kai samalla itseäni, kun rauhoittelin lasta. Ensimmäinen hoitopäivä ohi, ja selvisimme. Nyt vaan olisi aika nuolla haavat, kerätä voimia huomista varten.

Ilta meni aika mukavasti, vaikka hoitajat varoittelivat että lapset yleensä kiukuttelevat hoidon jälkeen. Poika oli yhtä hymyä ja touhusi tavalliseen tapaansa, kurjasta päivästä muistuttivat vain silmät joista näki hädän ja itkun vielä illallakin. Huomenna taas, uusi koetus.

Ajatukset sekaisin

2010-08-11T11:44:00.000-07:00

Päiväkoti. Pitkänlinjan kotiäitinä olen aina vähän kammoksunut koko päiväkoti-systeemiä. Nyt kun olemme lasten kanssa harjoitelleet päiväkotielämää kohta parin viikon ajan, niin voin sanoa että ajatukset ovat sekavat.

Eilen oli hyvä päivä ja tänään huono, suorastaan hirveä. Neljävuotias rakkaani on hyvin tähän mennessä jo hyvin sopeutunut omaan ryhmäänsä, varmasti suurimmaksi osin siksi että siellä oli eräs ennestään tuttu ystävä joka on tietynlaisena tukena ja turvana. Kaksivuotias rakkaani on pysytellyt tiiviisti lähelläni melkein kokoajan. Eilen kokeilin poistumista päiväkodin pihasta ensimmäisen kerran niin että pojat jäivät leikkimään ja se sujui hyvin. Olin niin helpottunut kun kukaan ei itkenyt perääni, tuskin edes huomasivat lähtöäni. Toivoin sen aina olevan niin helppoa. Sain huomata tänään, että ei se ole. Lähdin taas kokeeksi poistumaan pihasta ja sain perääni itkevän lapseni. Se roikkui minussa hädissään ja kun sain hänet siirrettyä hoitotädin syliin, poikani kiljui nimeäni. Itku kurkussa kävelin pois ja vielä pitkään kuulin selkäni takana lapseni huutavan äitiä. Voin kertoa että se TUNTUI PAHALLE. Se särki sydämeni.

Välimatkan päästä kurkin puiden takaa päiväkodin portille ja mietin joko voisin palata takaisin ottamaan lapseni syliin, lohduttamaan. Teki mieli juosta ja luvata etten enää koskaan jättäisi. Sydäntä särki. Hetken päästä palasin, yritin olla reipas kun lapseni lähti juoksemaan minua kohti kädet levällään ja edelleen itkien. Halasin, otin syliin ja lohdutin. Olin varmasti itse yhtä poissa tolaltani, mutta kasasin itseni.

En tiedä helpottaako tämä koskaan, en myöskään tiedä onko pahempaa se tunne mitä tunnen sisälläni. Se huoli, huono omatunto ja särkynyt sydän. Vai se, että lapseni joutuu kestämään tämän muutoksen elämässään. Voin kertoa nyt pari viikkoa päiväkodin elämää seuranneena, että se on aika kova paikka pienille lapsille. Toki siellä on hyviä hoitajia, mutta niitä on aivan liian vähän lasten lukumäärään nähden. Ja niitä vauvoja! Siellä on paljon pieniä vauvoja, jotka itkevät lohduttomina äitiensä perään. Miten ne kestävät sen, ja miten niiden äidit kestävät. Tietävätköhän ne edes?

Tapani mukaan laitoin äsken poikiani nukkumaan. Leo painoi päänsä tiukasti tyynyyn ja veti peiton kokonaan päänsä yli. Hetken päästä kuului pieni ääni, mene pois. Päiväkoti voi varmasti olla hyvä paikka, mutta tänään näillä ajatuksilla.

Oikeat sanat

2010-08-03T08:08:00.000-07:00

Niin se vaan uhkaavasti lähestyy, töihinlähtö ja vielä enemmän uhkaavasti tarhaanlähtö. Eilen oli päiväkodilla nuorimmaisesta aloituskeskustelu. En oikein tiedä miksi jännitin kyseistä tilannetta ihan kauheasti, mutta varmaan eniten jännitin sitä miten saan kasattua itseni etten itkisi silmiä päästäni. Keskustelun aiheena oli siis lapseni. Mietin löysinkö oikeat sanat kuvaamaan häntä. Muistinko kertoa kaiken oleellisen, vai jäikö jotain sanomatta? Annoinko rakkaasta lapsestani juuri oikeanlaisen kuvan tälle ihmiselle josta tulee lapseni hoitaja, tai yksi heistä?

Jotenkin tuntui, että mielenrauhani takia keskustelun aiheena olisi mielummin pitänyt olla lastenhoitaja eikä lapsi. Siinä kun vastailin monenlaisiin kysymyksiin, mm. lapseni ruokailusta, vessa-asioista ja nukahtamisrituaaleista, olisin halunnut tietää tästä keskustelukumppanistani myös kaiken. Onko hänellä omia lapsia? Osaako hän laulaa ja tykkääkö leikkiä? Hermostuuko hän helposti?

Keskustelu sujui kuitenkin hyvin ja hoitotäti vaikuttaa oikein mukavalle vaikken tiedäkään hänen lempiväriään, enkä montaa muutakaan asiaa. Ehkä lapset selvittävät ne ajan kuluessa. Sain pidettyä itseni kasassa enkä itkenyt vaikka välillä tuntuikin haikealle ja vaikealle. Mielessä kummittelee jo se ensimmäinen työ/hoitopäivä joka odottaa vajaan parin viikon päässä. Voin vain kuvitella kuinka vaikeaa voi olla sulkea päiväkodin pihan portti ja astua ulos. Jättää lapset sinne itkemään, niinkuin todennäköisesti tulee tapahtumaan. Täytyy yrittää valmentautua siihen, kerätä voimia.

Suuria tunteita

2010-07-24T10:48:00.000-07:00

Touhukkaan päivän jälkeen kesken iltapalan kuului päättäväinen ääni: "Kuule äiti. Minä rakastan sinua."

Yli jugurttipurkkien ja maitomukien jäin tuijottamaan neljävuotiasta rakasta poikaani joka juuri oli sanonut sen suurimman, sen tärkeimmän. Aika pysähtyi ja tunsin sydämessäni jotain niin suurta että se ei mahtunut tähän huoneeseen, tähän taloon.

"Minäkin rakastan sinua. Aina."

Kun lapset olivat mummolassa...

2010-07-24T09:35:00.000-07:00

...herkuttelin lempikesäruokaani, eli uusia perunoita ja lohta fetasalaatin kanssa. Jälkiruuaksi itse tekemääni vadelmapiirasta vanilijajäätelön kera. Nautinnon kruunasi se että söin salaa ehdottomasti kielletyllä alueella, eli olohuoneessa, katsellen samalla Muodin huipulle- ohjelmaa nauhalta. Nam.

Kodin mustaa ja valkoista

2010-07-22T23:29:00.000-07:00

Kolme kertaa

2010-07-08T12:08:00.000-07:00

Kesä on karkaamassa käsistä ja paljon on tapahtunut. Kun viimeksi kirjoitin, olin vielä aika tietämätön tulevasta. Muutoksia toivoin, odotin ja niitä sain.

Ensimmäisen kerran henkeni salpasi puhelinsoitto. Olimme odottaneet uutta asuntoa jo kauan, etsineet ja täyttäneet hakemuksia. Olin jo aika epätoivoinen sen suhteen, KUNNES: Olimme mökillä viettämässä kesäistä arki-iltaa aitan remontin kimpussa. Sahasimme lattialautoja mieheni kanssa kun puhelin soi. Se soitto tuli koskien asuntoa jota olimme käyneet katsomassa ja josta salaa jo haaveilin. En voinut uskoa kun ystävällinen ääni puhelimen toisessa päässä ilmoitti että meidät on valittu sen kodin uusiksi asukkaiksi! Kuukausien epätoivoinen odotus olisi siis päättymässä. Hypin, huusin ja olin aivan sekaisin onnesta. Itkin äidille puhelimeen.

Toisen kerran onni kohtasi meidät hyvin pian ensimmäisestä. Oli tavallinen myöhäinen arki-ilta kun puhelimeni jälleen soi. Ääni oli arvokas, vieras ja hyvin pitkään olin varma että puhelu tuli väärään numeroon. Jo seuraavana aamuna minulla oli uusi työpaikka. En osannut enää edes itkeä ilosta, vaan mykistyin.

En olisi koskaan osannut uskaltaa edes toivoa enempää, mutta sattumalta saimme hyvää tuuria, onnea osaksemme vielä kolmannen kerran ja sekin saman viikon sisällä. Olin niin onnellinen, että en osannut kuin nöyränä kiittää. Ja tietenkin piti lotota, kun tuntuu että nyt eletään joidenkin hyvien tähtien alla.

Kirjoitan tätä uudessa kodissamme. Muutto tuli hyvin pian vaikka olimme osanneet odottaa sitä. Tuntuu että se söi kaikki voimanikin. Nyt sitten olemme yrittäneet sopeutua uuteen kotiin. Pojat ovat pärjänneet hyvin, tilanteeseen nähden. Neljävuotias otti muuton ehkä rankimmin. Ensimmäiset päivät uusi koti oli typerä ja sain vastata moniin monituisiin kysymyksiin joista päällimmäisenä oli se että MIKSI ME MUUTETTIIN. Muita tärkeimpiä oli, että "milloin muutetaan taas?", "tuleeko Joulu tänne?" ja "ketä muutti meidän vanhaan kotiin?". Tänään kun ajoimme auton uuden kodin pihaan, purskahti kaksivuotiaskin itkemään ja huusi että "EI TÄNNE UUSI LOTIIN!!! Tahtoo vanhaan lotiin!" Melkein tuli itseltäkin itku sitä kuunnellessa.

Reilun kuukauden päästä siis aloitan uudessa työssä, ja pojat aloittavat päiväkodissa. Ne ovat niitä uusia hyviä muutoksia. Kaikki on hyvin :)

THE Kesä

2010-05-19T11:20:00.001-07:00

Mökkikausi on hyvinkin avattu. Olemme saaneet nauttia mökkeilystä ihanassa hellesäässä jo parin viikonlopun ajan. Kaipuu luonnonkeskelle omaan rauhaan saa meidät ajamaan mökille arki-iltoinakin toisinaan. Mökki on meidän paikkamme jonne paeta huolia ja murheita, siellä on hyvä olla ja se on pysyvä asia elämässämme.

Ystäväni kertoi minulle innoissaan viettävänsä "THE Kesää". Viimeistä kesää ennen kuin alkaa perustaa perhettä ihan todenteolla. Tästä kesästä tulee jollain tapaa viimeinen lajiaan myös meille, ainutlaatuinen. Ilmassa on muutosten tuulia, tunne siitä että kaikki tulee olemaan vielä toisin ja toisaalta ihana kamala tietämättömyys siitä mitä tulee tapahtumaan. Kuten olen mainunnutkin, meillä on muutto edessä. Pitää hyvästellä asunto jossa olemme viisi tärkeää vuotta asuneet. Blogini alkuaikoina kirjoitin siitä kuinka tämä asunto ei oikein tunnu kodille, nyt viiden vuoden jälkeen voin kertoa että eräänlainen tunneside on syntynyt. Asuntohan on täynnä muistoja, tärkeimpinä lasten syntymään ja kasvuun liittyvät asiat. Täällä pojat ovat ottaneet ensiaskeleensa ja oppineet puhumaan. Täällä olemme kokeneet niin kovin paljon, että muutto tulee olemaan haikeakin.

Kesä on ainutlaatuinen myös siksi, että vaikka olenkin aloitellut työntekoa jo vähän, olen silti edelleen käytännössä kotiäiti. Ensisyksyn jälkeen sekin asia voi olla toisin. Tänäkesänä lapset saavat vielä olla autuaan tietämättömiä päiväkodeista ja aikatauluista. Siksi vietämmekin nyt erityisen tärkeää aikaa monessa mielessä ja aion ottaa siitä kaiken irti.

Muutos on hyvästä ja tämä kutittavan jännittävä aika muutoksen alla.

Parisuhdetta

2010-04-25T10:29:00.000-07:00

En ole kirjoittanut paljoakaan siitä kaikkein pyhimmästä, peruskalliosta, parisuhteesta. Varmaan koska sanoja on vaikea löytää.

Parisuhde on jotain niin vahvaa ja samalla haurasta. Aihe on kipeä. Omaani olen vaalinut vaihtelevin tuloksin noin kymmenisen vuotta. Minulla ei ole kerrottavana mitään prinsessasatua, enkä vielä tiedä onko tarinassani onnellista loppua, mutta toivon niin.

Mikä minut sai kirjoittamaan aiheesta nyt? Kevät on jälleen kerran saanut minut siivoamaan kotia, ja myös se fakta että meillä on pian muutto edessä. Ilmassa on paljon huolta tulevasta, jännitystä ja stressiäkin. Eräänä arkisena sunnuntaina järjestelin keittiönkaappeja, samalla ajatuksiani. Parisuhteen tila oli huojuva, yhteys oli ollut jo pitemmän aikaa heikko ja katkonainen. Sitten pysähdyin astiakaapin kohdalla ja huomasin nimikkokuppimme. Sinun kuppisi kannatteli omaani. Muistan kun äitisi osti ne meille vuosia sitten, ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme. Jatkoin hommia, mutta jäin ajattelemaan meitä.

Meillä ei ole koskaan ollut helppoa yhdessä, mutta olemme selvinneet. Meidän rakkautemme ei ole yksiselitteinen. On helpompi kertoa asioita joita rakkautemme ei ole, kuin asioita joita se on. Mutta kyllä se on siellä jossain. Hiljaisena ja vakaana siellä jossain se kerää voimiaan, jaksan uskoa.

Olemme hyvin erilaiset, ainoa ero ei ole se että sinun kupissasi on kahvia ja minun teetä. Olemme tehneet varmaan paljon väärin, mutta jotain oikeinkin kun vielä olemme tässä, yhdessä. Niinkuin kuppimme ovat selvinneet ehjinä muutosta toiseen vuosien varrella, mekin selviämme toisiamme tukien. Toivon niin.

Mökin kevät

2010-04-25T09:49:00.000-07:00

Mökkikausi on varovasti avattu. Vietimme keväisen kylmän sunnuntaipäivän mökillä touhuten perheen kesken. Minä siivoilin tupaa, haravoin pihaa ja haaveilin pitkistä valoisista kesäöistä, hiljaisuudesta. Pojat touhusivat pihalla, leikkivät mökillä talvehtineilla leluilla pitkästä aikaa. Luonto on kaunis, antaa ihmeellistä voimaa.

Siskontyttö

2010-04-12T12:01:00.000-07:00

"Neiti takkutukka, lumpeenkukka,
kompuroiva raitasukka.."

Laatikoittain muistoja

2010-04-06T05:01:00.000-07:00

Pääsiäisen rauha (rieha)

2010-04-05T06:46:00.000-07:00

Otsikko ei kerro ihan koko totuutta. Meidän pääsiäinen oli täynnä vauhtia ja toimintaa, vaarallisia tilanteitakin. Ennenkaikkea se oli täynnä lämpöä ja läheisyyttä, rakkautta ja huolenpitoa. Saimme pääsiäisvieraita, pian pieni asuntomme oli täynnä elämää kun viisi serkusta juoksivat ympäriinsä. Talo hiljentyi vasta kun lapset yksi toisensa jälkeen illalla nukahtivat. Silti oli aivan upea pääsiäinen, omanlaisensa, enkä vaihtaisi sitä mihinkään :)

Kiitos siis teille kaikille jotka jaoitte kanssamme nämä elämäntäyteiset juhlapyhät <3

Hyvää työtä

2010-03-24T09:28:00.000-07:00

Kuvassa on veljeni kissa. Kuva epäonnistui, mutta on mielestäni sattumanvaraisuudessaan ihan täydellinen. Se ei ole sellainen minkälaiseksi sen suunnittelin, mutta siitä tuli sattumalta vielä parempi. Itselleni kävi vähän samalla tavalla työnhaun suhteen.

Minä en muista lapsena haaveilleeni erityisesti juuri mistään ammatista. Hain vaikka minne kouluihin ja lähdin sinne minne pääsin. Olisi kiva ajatella, että minulla oli jokin suuri kutsumus tälle alalle, mutta totuus on koruttomampi. Olen vaan ajautunut tekstiilimuotoilijaksi. Toki rakastan kaikkea käsillä tekemistä ja salaa haaveilen että joskus sillä ehkä elättäisi itsensä. Olen kuitenkin sen verran realisti, että tiedän sen haaveen olevan vielä kaukana. Hyvin kaukana.

Tänäpäivänä olen ollut töissä. Olen tehnyt jonkun onnelliseksi, iloiseksi ja tyytyväiseksi. Olen kuunnellut ja ymmärtänyt. Mikä tärkeintä, olen hymyillyt ja se on tullut suoraan sydämestäni. Olen puolivahingossa, mutta sydämeni saattelemana ajautunut hoiva-alalle. En tiedä onko se oikea kuvaus, mutta sanana "hoiva" kuullostaa paremmalle kuin "hoito" tai vaikkapa "avustaja". Nyt tunnen tekeväni tärkeää työtä. Se on tärkeää minulle, mutta erityisen tärkeää se on kohteelle. Olen tainnut löytää oman alani, viimeinkin.

Syntymäpäiviä ja muita ihania

2010-03-22T09:48:00.000-07:00

Suuren suuria olivat suunnitelmat joita tein kahden hyvin tärkeän päivämäärän yhdeksi yhdistämiseksi. Vieraita piti tulla niin paljon, että isompi pöytäkin löysi kotiimme sattuman kautta (ihana viiskytlukuinen aarre). Leipomuksia suunnittelin ja harjoittelinkin salaa, eikä minkään pitänyt mennä pieleen. Kukatkin olin jo ostanut muutamaa päivää etukäteen ja säilytin niitä kääreissä ja viileässä toivoen, että säilyvät hyvänä suureen päivään. Kunnes..

Olin voinut huonosti illalla, mutta toivoin sen olevan vain jotain jännitystä, stressiä ehkä. Lapsillekaan ei oikein ruoka maistunut edellisenä päivänä, mutta senkin selitin itselleni jotenkin. Yöllä heräsin kun kaksivuotiaani oksensi kaaressa sänkyymme. Se ei jättänyt enää mitään arvailujen varaan ja hetken päästä oksensin itsekin.

Seuraava päivä meni vähän sumussa, olin äärettömän väsynyt ja huoli oli raskas kantaa. Pikkumies ripuloi koko aamupäivän ja pelkäsin kuivumista. Laitoin lapset päiväunille ja kävelin yöpaidassani asunnossamme kuin haamu. Kannoin likapyykkiä koneeseen ja taittelin pestyjä kaappiin. Tein kukista ison kimpun keittiönpöydälle, niitä ei ollut enää mitään syytä säästellä parempia päiviä varten. Tiskit lojuivat pöydällä ja voimat olivat vähissä. Lopulta luovutin ja menin nukkumaan itsekin. Harmitti. Muutaman tunnin hyvien unien jälkeen kaikki näytti taas jotenkin paremmalle.

Selvisimme tälläkertaa hyvin vähällä ja tauti jätti meidät rauhaan. Mutta ne suuret suunnitelmat se kyllä vei mennessään. Omani ja lapsen kunnon parannuttua pystyimme ottamaan vastaan jopa muutaman vieraan viikonloppuna. Meillä oli tälläkertaa oikein mukavat pienet ja rauhalliset syntymäpäiväjuhlat. Ihan parhaat.

Hemmottelupäivä

2010-03-13T07:04:00.000-08:00

Aamulla ehdotin esikoiselle, että vietetäänkö päivä ihan kahdestaan kaupungilla humputellen. Ei tarvinnut paljoa suostutella. Hyppäsimme bussiin ja huristimme kaupunkiin ihan kahdestaan. Voi miten hauskaa jo se pelkkä bussiajelu voi olla pienen miehen mielestä. Kaupungissa käytiin tietenkin lelukaupassa josta Elias sai valita mieleisensä syntymäpäivälahjan itselleen ja pikkuveljelleen, joka jäi vähän nuhaisena kotiin isin kanssa. Poikien yhteiset synttärijuhlat ovat viikon päästä, 4-vuotta täyttävän mielestä siihen on vielä ikuisuus aikaa.

Lelukaupassa kierrettiin kerrankin ilman kiirettä joka-ikinen hyllynväli kaikessa rauhassa. Lopulta sieltä mukaan lähti jännittävä dinosauruspeli ja pikkuveljelle suloinen Brion puinen muistipeli, kumpikin oli vielä tarjouksessa kaiken hyvän lisäksi! Lelukaupan jälkeen sain pojan houkuteltua pyörähtämään Seppälässä, josta valitsin pian itsellenikin jotain kotiinviemistä. Sitten istuttiin siihen kivaan kahvilaan missä on lapsille junarata ja tilattiin tietenkin herkkuja. Poika valitsi ison suklaajäätelön ja äiti herkullisen leivoksen ja kylmän kahvijuoman. Kun juna oli ehtinyt ajaa tarpeeksi monta kierrosta ja herkut oli nautittu, lähdettiin taas jännityksellä bussia odottamaan. Ai että se oli mukavaa! Pienen poikani silmät loistivat kilpaa kevätauringon kanssa, niin kiva oli meidän yhteinen äiti-poika-päivä. <3

Meillä tänään

2010-03-09T02:34:00.000-08:00

Heräsin kuuden aikaan kun esikoinen kömpi sänkyymme. Unisena otin hänet peittoni alle kainalooni ja toivoin ettei hänen veljensä selkäni takana heräisi ihan vielä. Kuulin eteisestä ääniä kun mies teki lähtöä töihin, hän yritti turhaan sulkea ulko-oven hiljaa, olimme jo hereillä koko porukka.

Hetkessä isoveli riensi leikkeihinsä innoissaan uudesta aamusta, pikkuveli könysi ylitseni toivottaen samalla hellät huomenet.

Valmistin aamupuuron ja siinä samassa olin jo vienyt matot parvekkeelle tuulettumaan. Aikaisesta herätyksestä huolimatta olin hyväntuulinen ja intoa täynnä. Nyt kun jälkeenpäin mietin niin kuulostaa hassulle, mutta aamun aikana ehdin pestä lattiat ja olohuoneen ison ikkunan, katsoin nauhalta eilisen täydelliset naiset-jakson, meikkasin, pesin pyykkiä ja istuin lasten kanssa kaikessa rauhassa aamupalalla. Kaikki tämä, ja varmaan jotain minkä unohdin mainita, ennen kuin lähdimme lasten ja koiran kanssa ulokoilemaan.

Ilma oli mielettömän kaunis! Aurinko sai hangen kimaltelemaan ja paransi hyvää tuultani entisestään. Kävimme kävelyllä koiran kanssa ja palasimme lopulta kotipihaan leikkimään. Tämän talven suurien lumimäärien ehdottomasti parhaita puolia on isot lumikasat. Ainakin lasten ja lastenmielisten silmin nähtynä. Meidän pihapuistosta on tullut oikea lumivaltakunta. Olemme rakentaneet lumivuoriin rappusia, joita menee ylös ja alas sieltätäältä.

Ulkoilun jälkeen loihdimme lasten kanssa yhdessä ruokaa. Söimme ja hetken leikittyämme kasasimme sängyn päälle peitoista suuren siilinpesän jonne kömmimme pitkille ihanille päiväunille koko siiliperhe. Heräsin juuri esikoisen kanssa ja hiivimme pois vielä nukkuvan pikkusiilin luota. Aurinko on vallannut koko olohuoneen suuren puhtaan ikkunan läpi. Venyttelen pitkään ja hymyilen ja se tulee ihan koko sydämestä.

En liioitellut yhtään, kaikki on sujunut juuri näin hyvin. Toki tähän loppuun on hyvä paljastaa että veljeksille tuli kyllä riitaa ulkona eikä pukeminenkaan sujunut ihan kuin tanssi. Ruoka oli arkista ja nopeaa, mutta mainittakoon että kuitenkin hyvää. Olen vain huomannut, että päivä on juuri niin hyvä kuin mielikin on. Minä olen ihminen jonka syksy saa aina vähän melankoliseksi ja nyt se on todistettu, että olen myös ihminen jonka kevät saa kesto-hyvälletuulelle. :)

Kissanpäiviä

2010-03-08T02:51:00.000-08:00

Minun elämänasenteeni on sellainen, että asiat tapahtuvat jos ovat tapahtuakseen. Luotan myös, että kaikki yleensä järjestyy parhain päin. En silti ole välinpitämätön, vaan näin ajattelemalla pyrin välttämään turhaa stressiä ja huolta. Pyrin näkemään asioiden positiiviset puolet. Kun mies oli lomautettuna, ajattelin että meillä on loistava tilaisuus viettää aikaa perheenä. Myönnän kyllä, että alkuun pelkäsin että alamme käydä toistemme hermoille. Nyt kun lomautus on takanapäin, voin todeta että aika meni todella pian ja tuntuu, että koettelemus lähensi meitä perheenä. Etenkin lasten ja isän välinen suhde lujittui entisestään.

Asiat ovat alkaneet järjestyä oikeille kohdilleen, mies sai palata töihin ja omatkin työhommani alkavat ehkä selkiintyä. Olen täyttänyt monia työhakemuksia myös netissä ja kun sitten puhelimeni viimeviikolla soi ja minua kysyttiin töihin, en edes ollut varma mistä hommasta oli kyse. Pääsin töihin heti seuraavana päivänä ja työ oli erittäin mielekästä. Kyse oli vain lyhyestä sijaisuudesta, mutta sain heti toivoa siitä että työtä olisi lisääkin. Tässäkin asiassa luotan, että asia järjestyy.

Meillä oli lomailemassa kaksi kissaneitiä. Huomasin, että kissoihin voi todella samaistua. Olisi jopa eduksi omaksua itselleenkin muutama hyvin kissamainen piirre, se huolettomuus ja vapaus. Kissa on tahtoeläin, jota et voi vain ottaa ja omistaa. Sen luottamus ja arvostus, rakkaus todella pitää ansaita. Kun taas olin muutaman päivän töissä ja nyt jännityksellä jatkoa odottaen olen viettänyt ihan tavallisia arkisia päiviä lasteni kanssa, voin todeta viettäneeni todellisia kissanpäiviä. Näin nuorimmaisen poikani kaksivuotispäivän lähestyessä tulee helposti mieleen se aika kun hän syntyi. Näin jälkeenpäin voin todeta stressanneeni liikaa, ihan liikaa kaikesta. Nyt ehkä hieman kissa-asenteen omanneena, en enää huolehdi liikaa siitä olemmeko puistossa joka-aamu kello yhdeksän ja syömmekö terveellistä ja monipuolista ruokaa tasan kello yksitoista. Meillä vietetään kissanpäiviä ja otetaan rennosti. Tuntuu, että olemme kaikki paljon tyytyväisempiä nyt. Nyt on hyvä olla.

Mattoprojekti

2010-02-21T01:32:00.000-08:00

Minähän olen alunperin ammatiltani tekstiiliartesaani, joten ei pitäisi olla ihme että osaan kutoa mattoja. Valmistuttuani silloin joskus kauan sitten, olin saanut tarpeekseni koko hommasta ja mietin, etten kutoisi enää ikinä. Never say never. Nyt olen löytänyt itsestäni taas sen kutoja-naisen ja tässä on kaksi uusinta tuotostani, keväiset matot omaan olohuoneeseen. Pieni mies, jonka sormet ja vähän naamaakin mustikka on värjännyt, ihastui ikihyviksi. Nämä matot eivät jää viimeisiksi, olen jo suunnittelemassa uutta.

Laskiasen ystäviä

2010-02-14T09:54:00.000-08:00

Äidin syntymäpäivä.

2010-02-14T09:37:00.000-08:00

Kiitos kaunis ihanasta päivästä.
Siinä kukkien väriloistossa
ja ystävien keskellä,
olin näkevinäni liikutuksen kyyneleen.
Päivä oli kaunis <3

Onnea.

Kotona, kun olet pois.

2010-02-09T08:23:00.000-08:00

Kotona, kun olet pois.

Herkuttelen hienosti,
laitan namit tarjolle vanhaan piirasvuokaan.

Siivoan niin innoissani,
että jokapaikka hohtaa ja kiiltää.

Järjestelen
ja nautin yksityiskohdista.

Istun lattialla lempi-räsymatollani

ja luen hitaasti nautiskellen
ystävältä saatuja vanhoja lehtiä.

Älä palaa vielä huomenna. :)

Kassin sisältö

2010-02-09T07:59:00.000-08:00

Tämä oli oikeasti vahinkolaukaus. Kuva jonka vahingossa nappasin kun kaivoin autossa kameraani esillle kassista. Kuva on minusta kuitenkin niin skarppi, ja hauskakin, että laitan sen tänne esille. Siinäpä näkyy, että kassistani löytyy anopin neulomat värikkäät lapaset, oma-ompelemani kamera-pussukka, huopainen avainrenksu, kukkaro ja iso pussi purkkaa. Kuvassa ei näy, mutta siellä on lisäksi ainakin huulirasva ja nenäliinoja.

Lunta ja tassuja

2010-02-08T02:47:00.000-08:00

Teimme mukavan reissun lumen saartamalle mökillemme. Voi miten sitä lunta olikaan! Saimme tarpoa umpihangessa ja vetää stigalla lapsia perässä, siinä tuli hyötyliikuntaa samalla. Seuralaisiksi saimme oman Wilma-koiramme lisäksi mökkinaapurikoira- Nellin. Koiria ei hurja lumimäärä säikäyttänyt, vaan reippaasti pysyivät mukana. Makkarat paistettiin ja pudoteltiin lumet katoilta. Kovasti odotamme jo alkavaa mökkikesää.

Lapsen uni

2010-02-07T12:27:00.000-08:00

Uni vei sinut.
Otti selkäänsä ja laukkasi pois.
Läpi ihanan unimaan saat matkustaa,
missä kaikki on kaunista.

Katson rauhallista untasi.
Nukkuvana olet taas kuin ihan pienenä,
samanlaisena kuin silloin
kun vielä mahduit kämmenilleni.

Olet rakas. Niin rakas.

Kaikki ei voi olla kerralla hyvin.

2010-01-28T07:19:00.000-08:00

Tuo ajatus on pyörinyt mielessäni jo useamman päivän. Olen jokapäivä innokkaana lukenut sähköpostia ja odottanut puhelua, jota ei ole kuulunut. En tainnut saada sitä työpaikkaa. Eivät katsoneet tarpeelliseksi edes vaivautua vastaamaan hakemukseeni. Ei se mitään.

Minä en lannistunut koska elämäni on muilta osin kunnossa. Olen terve ja minulla on ihanat lapset, jotka hekin ovat terveitä. Parisuhteen tilassa ei ole mainittavaa, mutta ainakin minulla on sellainen. Minulla on aivan upeita ystäviä, joista olen iloinen. Kaikkea ei voi saada.

Jos pidän huolta kunnostani, niinkuin olen nyt yrittänyt tehdä, se on jostakin muusta osa-alueesta pois. Kenties parisuhteesta tai ajasta lasten kanssa? Jos taas panostan parisuhteeseen niin kohta saatan huomata jonkun ystävyys-suhteen jäävän liian vähälle huomiolle. Kaikkia lankoja ei voi pitää käsissään, vai voiko?

On riittävän hyvä jos asiat ovat IHAN hyvin. Jos minulle ei nyt ole töitä, niin panostan kotiasioihin ja nautin siitä kun saan viettää aikaa lasteni kanssa ja tavata ystäviäkin. Onni koostuu pienistä asioista.

Kotiäidin diili

2010-01-23T07:44:00.000-08:00

Uskoisin, että kotiäideistä kehittyy aika hyviä neuvottelijoita. Oikeita arkielämän sankareita, jotka osaavat aina oikeaan tilanteeseen valita juuri sen oikean menetelmän päästä parhaaseen lopputulokseen. Tänään esimerkiksi ruokapyödässä onnistuin neuvottelemalla saamaan aika hyvän diilin aikaiseksi kolmevuotiaani kanssa. Tällä kertaa päästiin sopuun aika lyhyehköllä keskustelulla. Hän söi perunamuussin ja melkein kaiken sen kastikkeen jonka olin hänelle annostellut. Kaupan päälle vielä joi koko mukillisen maitoakin. Olin tyytyväinen.

Viimeisimmän "työpätkän" jälkeen olen haeskellut töitä vähän laiskasti. Johtuen ehkä siitä, että noiden muutaman työkuukauden jälkeen oli taas ihan mukava palata kotiäidiksi ja siinä oli Joulut ja kaikki jotka veivät ajatukseni pois työnhausta. Nyt kuitenkin olen taas hyppäämässä kelkkaan, ainakin yritän kovasti. Löysin ilmoituksen kivasta, haasteellisesta ja omaa alaani läheltäliippaavasta työpaikasta. Soitin sinne heti ja tein sitten vielä kirjallisen hakemuksenkin. Sitä täyttäessäni mietin, kuinka paljon työkokemusta olen kotiäitinä saanut. Sitä ei saisi yhtään väheksyä, mutta kuinka moni pomo sen katsoo hyödyksi valitessaan sopivaa henkilöä tarjoamaansa paikkaan. Minulla ei ole juurikaan kokemusta muista töistä kuin tästä, mutta tässä äidin hommassa olen kyllä oman alani ammattilainen! Kirjoitin monta riviä tekstiä siitä, kuinka olen kotiäitiysvuosinani oppinut vastuuntuntoa, pitkäjänteisyyttä ja organisointikykyä. Näitä oppeja ei saa koulunpenkiltä.

Toivottavasti minut katsotaan edes sen verran varteenotettavaksi vaihtoehdoksi, että minut kutsutaan haastatteluun. Saisin edes kunnollisen mahdollisuuden. Eniten tietenkin toivon saavani koko diilin :)

Rakas pappa

2010-01-17T12:11:00.000-08:00

Vuodet on vierineet,
sanoit sen itsekin.

Vapisevin käsin aloit soittaa,
kun nostin haitarin hauraaseen syliisi.

Emme koskaan olleet hyvin läheisiä,
vaikka liityt muistoihin lapsuudestani.

Ei ole vielä liian myöhäistä.
Haluaisin oppia tuntemaan sinua,
olla lähellä.

Silmäsi loistivat,
kyyneleet valuivat poskillesi kun soitit.

Ehkä ehdimme vielä.

Tiimipelaajat

2010-01-16T11:29:00.000-08:00

Tänään käytiin jäällä ekaa kertaa tänätalvena. Elias liihotteli jäällä kuin mestari ja huusi kovaan ääneen, että luistelu on kivaa! Varovasti sitten kysyin, että joko ne luistimet laitettais jalkaan. Pienen suostuttelun jälkeen ryhdyimme tositoimiin, eli vaihdoimme kuoma-kengät luistimiin. Se ei ollutkaan niin kivaa. Jäällä oli kuulema liian liukasta, eikä luistimet toimineetkaan. Kotimatkalla selitin, että luistelu vaatii paljon harjoittelua eikä onnistu heti ekalla kerralla. Iltasaduksi luin vielä kirjan "Aino ja tuhmat luistimet", se sopi niin hyvin tähän päivään. Elias olikin sitä mieltä, että on onneksi muita asioita joita hän osaa jo ilman harjoitteluakin, kuten painiminen. <3

Kun mieli menee rikki.

2010-01-16T09:32:00.000-08:00

Tämä vuosi ei alkanut ihan niinkuin ajattelin. Kukaan ei voinut arvata kuinka kaikki tapahtuisi. Nyt on menty jo hyvät pari viikkoa tätä uutta vuotta, mutta minulle nämä viikot ovat olleet pysähtynyttä aikaa, aivan kuin sumua. Olimme hädintuskin päässeet tammikuun puolelle kun läheisen, hyvin rakkaan ihmisen elämä murtui. Hänen mielensä sairastui, särkyi. Olen nyt nämä pari viikkoa viettänyt hänen rinnallaan, apuna ja tukena. Kun kuulin hänestä, unohdin oman elämäni hetkeksi ja riensin apuun.

”Tänään oli edellisiin verrattuna parempi päivä. Istuimme aamupalalla ja yllättäen sinä totesit, että on mukava nähdä pitkästä aikaa. Katsoin hämmästyneenä, ihan kuin olisit palannut luoksemme. Äänesi oli tasainen ja ilmeesi tyhjä, mutta sanasi saivat minut onnelliseksi, toiveikkaaksi.

Kaksi päivää sitten kun saavuin tänne, en ollut tuntea sinua. Olit kuin varjo entisestä, lukossa, hukassa. Tulin melkein heti kun kuulin mitä sinulle on tapahtunut. Jännitin jälleennäkemistämme, turhaan. Näin sinut heti auton ikkunan läpi, seisoit ulko-ovella vastassa, arkana, jännittyneenä. Halusin vain heti päästä halaamaan sinua. Halasin ja sanoin, että kaikki järjestyy kyllä. Kun tulimme sisään, vasta tajusin kuinka poissa tolaltasi olit. Kävelit edestakaisin, istuit ja samantien nousit seisomaan. Vähänväliä ahdistus sai sinut kumartumaan, painoi sinut maahan. En osannut auttaa, vaikka kuinka halusin. Silloin ajattelin vain, että tulin tänne viettämään aikaa kanssasi, tueksi ja avuksi. Toivoin sinun avautuvan minulle, toivoin että kertoisit mikä sinut rikkoi. Salaa ajattelin että ehkä voisin auttaa, parantaa edes vähän."

Hän oli vajonnut psykoosiin. Kyse ei ollut masennuksesta eikä väsymyksestä, vaan pitkäaikainen ahdistuneisuus, huolestuneisuus ja lopulta unettomuus ajoi ihmisen loppuun. Hän ei enää pysynyt mukana, ei jaksanut pitää kiinni. Elimistö alkoi suojautua kaikkea vastaan, mieli alkoi kehitellä asioita joita ei oikeasti tapahtunut. Ihmisestä tuli vainoharhainen ja toimintakyvytön.

"Säpsähdin hereille kun koputit selkääni. Olit kyykkyasennossa takanani lattialla ja kuulin heti hengityksestäsi, että sinua ahdisti. Kello oli kaksi yöllä. Oli pilkkopimeää jaa kuuntelin sekavaa puhettasi. Kehoitin sinua menemään takaisin nukkumaan. Lopulta saatoin sinut sänkyysi ja peittelin nukkumaan ihan niin kuin pienen lapsen. Tunnin päästä tulit taas ja saatoin sinut uudelleen. Loppuyön sinä taisit nukkua tai ainakin pysyit aloillasi, mutta minä en saanut unta. Valvoin ja kuuntelin jokaista ääntä."

Nyt viimeistään olen tajunnut, kuinka ihmismieli voi mennä rikki. Se on hento ja hauras. Olen nyt nähnyt vierestä kuinka läheisen ihmisen mielenterveys järkkyy ja sen myötä menee toimintakyky. Olen nähnyt myös sen, kuinka sitä lähdetään pala palalta uudelleen rakentamaan. Parantumiseen on vielä pitkä matka. Tämä on muistutus siitä, että ihmisen täytyy hoitaa itseään. Ei vain ulkoisesti, vaan myös sisintä, sitä kaikkein tärkeintä. Täytyy muistaa puhua tunteista, huolista ja myös muistaa kuunnella niitä joista välitämme.

2009-12-24T13:46:00.000-08:00

Rauhallista Joulua kaikille!

Puhelinsoitto

2009-12-22T11:52:00.000-08:00

Monena iltana on mieleni tehnyt soittaa.
En löytänyt sanoja.
Kai halusin myös odottaa,
antaa sinulle aikaa ajatella.

Sitten tänään.
Sinun numerosi puhelimeni näytöllä.
Sinun vapiseva äänesi, sinun sanasi.
Kaikista tärkeimmät.
Anteeksi.

Kiitos, isä.
Kiitos, että et mennyt kokonaan.
Välien selvittelyä, korjaamista.
Puhuimme, ettemme anna minkään erottaa meitä.
Lupasimme.

Annoin sinulle kaiken anteeksi,
jo ennen kuin kerkesit edes pyytää.

Oi Joulupuu

2009-12-21T10:34:00.000-08:00

Melkein menetin Joulumieleni viimeaikaisten tapahtumien takia. En ole oikein saanut unta öisin ja kaipaan isää ihan kauheasti. Mutta, elämän on jatkuttava! Tänään lähdettiin perinteisesti koko perhe kuusen hakuun oman mökin metsään. Siellä keskellä kaunista talvimaisemaa, kristalisoituneiden puiden ympäröitynä oli helppo hengittää. Hetkeksi sai laskettua kaiken taakan harteiltaan ja nauttia, katsella omien lasten touhuja. Vaikka kyllä se toi myös vahvasti mieleen oman lapsuuden, kuusenhakureissut oman isän kanssa aikoinaan. Löysimme kauniin kuusen, täydellisen. Lapset halusivat koristella sen heti kun pääsimme kotiin ja annoinkin heille täyden vapauden siihen hommaan.

Kirjoitan tätä ja katson kaunista kuustamme, vähän kaiholla. Siinä on samalla oksalla useampi punainen kaunis joulupallo- koriste, jollain oksalla ei ole koristeita yhtään. Se on silti täydellinen.

Isä

2009-12-19T03:56:00.000-08:00

Näin kuinka pidätit kyyneleitäsi kun suljit oven perässäsi. Menin rikki, putosin maahan polvilleni ja itkin. Jäin huutamaan perääsi, mutta tiesin että sinun piti mennä. Onneksi joku tuli ja nosti minut pystyyn, pelasti. Tuskaani ei hänkään silti voi parantaa, ei korjata sydäntäni joka oli juuri pirstoutunut palasiksi. Olen menettänyt hänet, isän.

Tätä kaikkea edelsi paljon puhetta. Loukkauksia, merkityksettömiä sanoja, erimielisyyttä. Tiedän, että en näe sinua enää koskaan sillä sinulla on uusi vaimo jota seuraat, nainen jonka mukaan elät elämääsi. Ihminen, joka ei voinut kunnioittaa minua, minun kotiani ja minun periaatteitani. Nainen, jonka perään lähdit, jonka laitoit juuri minun edelleni.

Itken, koska sinä et ollut tarpeeksi vahva. Itken, koska tiedän sinunkin sydämesi itkevän tätä samaa tuskaa. En jaksa kirjoittaa sitä mistä tämä kaikki sai alkunsa, huvittavaa miten pienestä asiasta näin suuri tapahtumaketju lähti liikkeelle. Miten pienen pienen asian takia nyt sinä lähdit ja minä jäin.

Huvittavaa on sekin, kuinka paljon minä odotin tätä päivää. Sitä, että sinä tulet. En olisi aamulla vielä uskonut, että kohta itken ikävääni. Minun Jouluni tulee jäämään mieleen Jouluna, jona isäni hylkäsi minut.

Joulun odotusta

2009-12-16T09:45:00.000-08:00

Joulu on viikon päästä. Kortit on askarreltu ja lähetettykin jo ajoissa. Lahja-asiat on kunnossa ja kinkku ostettu. Viimejoulusta viisastuneena tänäjouluna ei juosta ympäriinsä, vaan otetaan rennosti. Tänäaamuna kolahti postiluukusta kaksi kaunista joulukorttia keskelle aamutohinoita. Ihana yllätys.

Olen onnellinen, uskon että koko perheemme on. Päivät on täynnä ihanaa odotusta. Kaikki nämä vuodet olen rakentanut joulua, etsimällä etsinyt sitä satumaista Jouluntaikaa sitä kuitenkaan löytämättä. Tai ehkä pieniä palasia siitä. Hetken jo luulin, että Joulu on jäänyt niihin lapsuusvuosiin, hukkunut jonnekin aikuisuuteen ja kiireisiin. Olen saanut oppia, että ei se ole hävinnyt. Se tulee kutsumatta, pienistä asioista. Mikä parasta, Se on täällä.

Ihania

2009-12-16T09:26:00.001-08:00

Olen taas ommellut.
Näissä sydämissä on sisällä kauraa.
Minusta ne on aika ihania.

Ommellen

2009-12-10T03:59:00.000-08:00

Olen ommellut ja ommellut.
Joululahjoja ja omaksi ilokseni.
Kuvissa muutamia.

Joulumieli

2009-12-05T07:57:00.000-08:00

Olemme poikien kanssa askarrelleet kortteja. Kuvissa näkyvät ovat omatekemiäni, mutta myös Elias teki oikein hienoja. Hän piirtää aina liimalla tyhjälle korttipohjalle isoja kuvioita ja se on kuulema ihan parasta. Luulenpa että mummot ja mammut saavat tänäjouluna ne kaikkein liimaisimmat teokset ja tiedän, että juuri he osaavat niitä arvostaakin eniten.

Pikkuhiljaa se joulumieli alkaa löytyä, korttiaskarteluista ja joulutortuista. Kynttilöistä ja joulukalenterin luukuista. Huomenna on esikoisellani suuri päivä, ensiesiintyminen. On kerhon joulujuhla ja Elias osallistuu laululeikkiesitykseen jota ovat harjoitelleet. Äitiä vähän jännittää, mutta suuri taiteilija on jo valmis esiintymään. :)

Rauhoittumisen aikaa.

2009-11-12T06:07:00.001-08:00

Tällä viikolla olen opetellut uudelleen olemaan kotiäiti. Oli kurjaa luopua työelämästä, vaikka vain hetken siihen maailmaan pääsin kurkistamaan, silti on ollut ihanaa olla taas omien lasten kanssa. Olen saanut itse tehdä heille ruokaa, laittaa päiväunille ja leikkiä. Ottaa syliin juuri silloin kun tarvitsee ja mikä parasta, ei ole tarvinnut hyvästellä jokapäivä. Olemme vierailleet oman äitini luona, saunoneet ja leiponeet jo pipareitakin.

Luulenpa, että kun pääsin kurkistamaan tuohon ulkomaailmaan, niin nyt jaksan taas olla parempi äiti. Viime keväänä koti alkoi ahdistamaan, mutta nyt tiedän että tuolla ulkopuolella on monta erilaista mahdollisuutta, polkua joista voi valita ja lähteä tutkimaan sitten kun on valmis.

Nyt pyhitämme tämän ajan Joulun odotukselle, kotielämälle ja perheelle. Tyytyväisellä ja onnellisella äidillä on onnellisia lapsia <3

Hyvästien aika

2009-11-12T05:52:00.000-08:00

Huomenna on viikko kulunut viimeisestä työpäivästäni. Se oli kaiken kaikkiaan ihan iloinen päivä, vaikka taustalla olikin tunne että näen nämä lapset tänään viimeistä kertaa. Koko päivän jaksoin urheasti hymyillä, yritin tehdä lasten päivästä mahdollisimman mukavan. Vartin yli kolme iltapäivällä eräs tyttö ja hänen äitinsä tekivät lähtöä. Tyttö halasi hyvästiksi ja purskahdimme molemmat itkuun, myös hänen äitinsä joka kertoi että olen ollut erittäin tykätty ohjaaja. Oli mukava kuulla, vaikka oli minulla aavistus siitä ihanien lasten tekemien korttien ja lahjojen perusteella.

Minulle jäi kaunis muisto, tulen kaipaamaan niitä lapsia. Ihan jokaista.

Lokakuun vuotavat nenät

2009-10-10T11:00:00.000-07:00

Me selvittiin näin pitkälle ilman syysflunssia. Reilu viikko sitten Elias heräsi yöllä yskimään ja oksensi limaa. Melko pian myös henkeä alkoi ahdistaa ja astmalääkkeiden päivitys oli tarpeen. Sain taas muistutuksen siitä, minkälaista on valvoa lapsensa unta. Parin päivän päästä siitä Leolle nousi kuume ja tuli flunssaoireet. Selvisimme kuitenkin mainiosti, koska tänään flunssasta on muistona enää vähän vuotavat nenät.

Minä pääsin koululaisten tavoin syysloman viettoon ja heti kun kotiuduin alkoi kurkkukipu. Toivon että selviän itsekin yhtä kunniallisesti kuin urheat pikkusoturini. Tänään syksyisessä puistossa mietin, että tässä sitä ollaan taas. Ihan kuin ennen, minä ja lapset.

Täydellistä.

2009-10-06T12:48:00.000-07:00

Sain kuulla heti aamulla että minulta loppuu työt. Töitä on syysloman jälkeen enää kolme viikkoa. Tilalleni tulee joku jolla on enemmän koulutusta oikeammalta alalta ja täysi palkkatukioikeus, mitä minulla ei ole. On varmaan kauniimpi ja nuorempikin. Mahtavaa.

Ei se mitään. Harmittaahan se, mutta koko päivän puskin eteenpäin etsien raivokkaasti asiasta hyviä puolia. Saanpahan tästä työkokemusta, työtodistuksen. Sain ainakin yhden sellaisen ystävän, jonka kanssa varmasti tulemme pitämään yhteyttä myöhemminkin. Löydän jonkun paremman paikan, jossa on vielä parempi olla. Hyvä palkka. Vastuuta ja vaihtelua. Paikan jonne kuulun, josta ei joudu lähtemään kolmen kuukauden harjoitteluajan jälkeen. Juuri kun on oppinut talon tavat, kotiutunut, viihtynyt, kiintynyt..

Siinä viimeisellä tunnilla ennen neljää katselin päivän viimeisten lasten touhuja. Siinä iloisessa hyörinässä tajusin, että minun pitää vielä pian hyvästellä nämä pienet ihmiset. Juuri kun olemme oppineet tuntemaan toisemme. Hienoa.

Päivä oli täydellinen jo siinä vaiheessa kun poljin pyörällä kotiin vesisateessa. Villakangastakissa, joka ei tykännyt. Koko matkan pyörittelin näitä asioita päässäni, sitä miten kuulin asiasta, miten otin sen. Tärkeimpänä sitä miten kerron siitä muille ilman että saan osakseni sääliä.

Jäin illaksi kotiin lasten kanssa. Huomasin, että leipä oli vähissä ja hyvänä äitinä ja vaimokkeena aloin heti tehdä sämpylätaikinaa. Kun taikina oli kohonnut ja aloin leipoa, huomasin että jokin meni pieleen. Edes paistaminen ei pelastanut sämpylä-rukkiani. Nyt tiedän, että sämpylätkin voi mennä pilalle. Oikeasti voi! Siinä kun Elias tuli kysymään, että "Äiti, missä ne sun tekemät leivät on?" meinasi itku päästä. Selitin itku kurkussa pojalle, että ne meni pilalle ja äiti joutui heittämään ne pois. Samalla kerroin, ettei aina voi onnistua ja se tuntui lohdulliselta. Poika keksi heti, että tehdään uusia leipiä ja kun hän olisi auttamassa niin ne onnistuisivat ihan varmasti. Hymyilytti. Vihdoinkin.

Onni

2009-09-27T08:19:00.000-07:00

Onni asuu täällä,
vaikka ei sitä aina näy.

Onni asuu meissä.
Vaikka joskus nukahdettuasi mietin,
pidinkö sinua sylissäni tänään ollenkaan.

Aina se ei ole sanoissa,
usein se ei ole teoissakaan.
Se on joskus kiireinen ja väsynyt.
Vinossa.

Tiedän sen silti olevan.

<3

Sammakoita suusta

2009-09-19T11:57:00.000-07:00

Tuollaisen vajaa neljävuotiaan pellavapäisen pojan edessä on hieman vaikeaa pitää pokkaa kun suusta tulee sammakoita. Se ensimmäinen sammakko hyppäsi pari viikkoa sitten uloslähtö-tilanteessa. Isä komensi vastahakoista poikaa jo ties monennen kerran ja silloin se tapahtui ensimmäistä kertaa: "Isä, sä oot ihan paska."

Pokassa oli pitelemistä. Minä ja paska-isä tuijotimme toisiamme kumpikin pidätellen naurua. Peitimme huvittuneisuutemme kuitenkin kiitettävästi ja hoidimme tilanteen asiaankuuluvalla tavalla.

Toisellakin kerralla se sammakko kävi isä-raukan kimppuun. Silloinkin hyökkäys tapahtui sillä samaisella tutulla ja turvallisella "paska"-sanalla. Pojan rikkaaseen sanavarastoon on ilmeisesti pysyvästi pesinyt tämä uusi hyväksihavaittu voimasana. Poika on muutenkin alkanut uhoamaan ja väittämään vastaan enemmän kuin ennen. Mietittyäni asiaa, olen päättänyt pistää tämän käytöksen hänen ikänsä piikkiin. Sehän on se vanhempien rauhoittamis-lause: "Se on nyt siinä iässä."

Pöllö

2009-09-08T11:58:00.001-07:00

Minulla on ystävä.
Ystävä jolla on suuri sydän.
Hänen sydämessään on nyt suuri suru.
Tein hänelle pöllön suurella sydämellä,
lohduttamaan ja muistuttamaan siitä
että hänellä on tällainen yksi pöllöystävä.

Täysiä päiviä

2009-08-31T12:15:00.000-07:00

Syksy. Lasten kanssa on ollut ihanaa, niin omien kuin koululaistenkin kanssa. Nautin töissäolosta kovasti, toivon vaan saavani jatkoa sillä nyt on kyse vain muutaman kuukauden pätkästä. Elämäniloa ja intoa on valtavasti vaikka taustalla on ikäviäkin asioita, miehen lomautus, epävarma jatko töiden suhteen.

Takana on melkein kuukausi töissä ja olen rakastanut jokaista hetkeä. Olen tuntenut itseni tärkeäksi, tutustunut moniin uusiin ihmisiin ja oppinut uutta, myös itsestäni. On mielettömän palkitsevaa tehdä työtä jossa tuntee olevansa hyvä! Itseluottamukseni on kasvanut. Silti taustalla piilee pieni pelko, pelko siitä että jossain vaiheessa putoan. Tiedättehän sen tunteen kun kaikki menee hyvin, melkeinpä liian hyvin? Sitten tullaan alas ja rytinällä.

Tyhjältä tuntuneet kotiäidin päivät jäivät taakse ja elämäni täyttyi pian uusilla asioilla. Tällähetkellä päiväni ovat täysiä, sylinikin on täysi aina kun tulen töistä kotiin :)

Final day

2009-08-27T07:31:00.000-07:00

Syksy on salakavalasti taas hiipinyt tänne, lupaa kysymättä, varoittamatta. Löysin kuvan viimeiseltä uimareissulta. Leo kahlasi rantaa, nautti vedestä. Ihan vastahan se oli, melkei kuin eilen. Oli niin kuuma että jäätelöt sulivat papereihinsa. Kuuma hiekka poltti varpaita.

Aamut on kylmiä. Pienimmälle on pitänyt etsiä jo lapaset käsiin. Ihan aavistuksen haikeaahan se on, vaikka tämä syksy toi mukanaan hyviäkin uusia asioita. Mikähän siinä on, että syksy tuo aina mukanaan tämän melankolian? Luopumisen tunne, haikeus ja kaiho. Ihan vielä en päästäyt kesästä irti, siksi tuo kesäinen kuva. Alkaa olla aika luopua, luovuttaa. Antaa syksyn tulla sydämeenkin.

Pulpetit

2009-08-16T10:42:00.000-07:00

En ole ikinä oikein innostunut sellaisista "koululaisten kirjoituspöydistä" joten mietin mikä olisi oikea ratkaisu samaan tarkoitukseen. Meidän pikkukerholainen tarvitsi pöydän lähinnä askartelujaan varten. Sitten satuin kysymään oikealta ihmiseltä oikeaan aikaan ja nyt meidän lastenhuonetta koristaa kaksi viiskytluvun komiaa pulpettia. Kaksi, koska en hennonut ottaa vain toista ja ajattelin että sitten myöhemmin kun pikkuveli tarvitsisi pöydän, olisi hankalaa löytää toinen samanlainen.

Ai että on mukavaa kun nyt on paikka kynille, väreille ja piirustuksille ja ne on kätevästi käden ulottuvilla. Pinnatuolit sopivat mielestäni noiden kaveriksi ihan riittävän hyvin. Nyt vielä odotellaan tilattua kerrossänkyä pojille, sitten on aika luopua pinnasängystä ja hoitopöydän lipastosta. Lastenhuone alkaakin näyttää jo isojen poikien huoneelta.

Tärkeänä

2009-08-11T10:42:00.000-07:00

Väitin etten jännittänyt, enkä jännittänytkään. No ehkä ihan vähän. Pakkasin laukkuun mm. tärkeät paperit, kyniä ja tyhjän lehtiön ja olin kuin koululainen menossa ekaa päivää kouluun. Niinhän meninkin, mutta en enää ihan oppilaaksi.

Kaikki olivat jo paikalla, pöydän ympärillä odottamassa. Minut vastaanotti se mukava nainen joka minua oli haastatellutkin tähän hommaan, työnantajani. Etsin katseellani äkkiä tyhjän istumapaikan tärkeännäköisten ihmisten viereltä ja hetken toivoin olevani näkymätön. Tarkastin vielä kellosta, että enhän oikeasti ollut myöhässä. Enkä ollut.

Kahvittelua tärisevin käsin, hermostuneita katseita. Ennestääntuttujen rentoa jutustelua, uteliaita kysymyksiä. Olin niin hermostunut etten saanut syötyä tarjollaolevia herkkujakaan, tyydyin teekuppiin jonka hädintuskin kehtasin pyytää kun muut joivat kahvia. Ihmiset puhuivat. Ensivaikutelmia alkoi syntyä, nenäkäs ja suulas, paskantärkeä nuori tyttö joka ei vilkaissutkaan minuun vaan puhui ohitseni. Tyytymätön. Marisi heti kaikesta. Toivoin vaan, ettei hänestä tulisi työkaverini kun paikkoja alettiin jakaa. Eikä tullut.

Satuin saamaan oikein mukavan työkaverin, keski-ikäisen naisen jonka viereen olin istahtanut. Hän hymyili ystävällisesti ja puhui kiinnostuneesti. Kysyi, vastasi.

Pari ensimmäistä päivää on nyt takana, olen oikein tyytyväinen. Enemmänkin, INNOISSANI. Tänäaamuna kotieteisessä kun pikkumies roikkui itkien mekkoni helmassa kiinni, ihan hetken olin epävarma. Kun poljin pyörällä töihin, huoli unohtui, jäi kai sinne kotieteiseen. Miten hieno tunne! Ihan mieletön. Minä olen jotakin! Olen tärkeä, osa jotakin. Saan toteuttaa itseäni, saan vastuuta ja päätösvaltaa. Olen tärkeä.

Eivätpä varmaan arvanneet siellä pöydän ympärillä ne tärkeännäköiset, mutta saavatpa minusta erittäin ammattitaitoisen ja hyvän lisän työyhteisöönsä. Mitä en osaa, olen erittäin innokas oppimaan. Erittäin.

Kun tulin töistä (Ihanaa TÖISTÄ.) niin pojat juoksivat iloisina ovelle minua vastaan ja hyppäsivät syliini. Kun joskus lähtee pois, miten ihana onkaan palata. <3

Vesipeto

2009-08-11T10:33:00.001-07:00

Minä määrään täällä!

2009-07-30T11:33:00.000-07:00

Meidän yksivuotias on aikamoinen pikku-pomo. Iloinen, hassu ja hyvin määrätietoinen. Määräilevä ja vaativakin. Niin ja lujatahtoinen. Mielettömän rakas.

Leo on aina ollut sellainen äidin sylivauva, välillä oli kausia jolloin tuntui että Leo käveli tai konttasi vain perässäni ja vaati päästä syliin. Pikkupomo tahtoi mieluiten katsella maailmaa äidin sylistä käsin. Välillä hän etenee sylistäni askeleen kauemmas, antaa lisää liikkumatilaa, vähän löysää tiukkaa otettaan ja sitten taas tulee päiviä jolloin olemme kuin liimattu yhteen.

Miten suuri on rakkaus? Kuinka kovasti se pitääkään otteessaan. Niin mielelläni kantaisin sinua läpi synkkien päivien, nostaisin yli esteiden ja kivikkojen. Tänään kun käännyin, olin kaataa sinut, kun seisoit niin lähellä takanani. Voi rakkaus, nostin sinut syliini ja lennätin käsissäni. Ei ole mitään kiirettä. Sitten joskus kun olet valmis.

Ps. Pikkupomoni, vaikka uusi työsuhteeni alkaakin pian, ei se tarkoita ettenkö olisi aina sinun. <3

Tuoleja tuoleja..

2009-07-30T11:06:00.000-07:00

En ole tainnut aikoihin teksteissäni mainita kotiani, asuntoamme. Kyllä, se on edelleen se sama josta blogini alkuaikoina melkein puolitoista vuotta sitten kirjoitin. Kirjoitin kuinka tämä asunto ei tunnu kodilta, mutta jotkut asiat ja esineet tekevät siitä kodin. Ja tietenkin ihmiset, perhe.

Kuvasin tämänhetkisen ruokailupaikkamme. Olen älyttömän rakastunut erivärisiksi maalaamiini pinnatuoleihin, joita yhdistelen rohkeasti saman pöydän ympärille. Meillä on jo aika paljon tuoleja, mutta en lakkaa etsimästä. Kirkkaanpunainen on uusin löytöni, josta jo kirjoittelinkin viimeksi. Lisäksi maalasin Leon syöttötuolin mustankiiltäväksi, jotta pienen itsesyömäänharjoittelijan jäljet olisi helpompi puhdistaa. Toivon, että jonain päivänä PIAN löytäisimme sen oman kodin jonne kaikkien tuoliemme kanssa pääsisimme muuttamaan.

Ihastus tuoleihin.

2009-07-20T05:27:00.000-07:00

Minä olen ihastunut vanhoihin pinnatuoleihin. Keräillyt niitä kirpputoreilta ja kierrätyskeskuksesta, ottanut mukaani ja tuunannut kuntoon. Nämä kaksi löytyivät jo kuukausia sitten ja ovat odottaneet kunnostamista varastossa, kunnes raahasin ne mökille. Hioin, liimasin uudelleen ja maalasin. Tämän kuvan ottamisen jälkeen syntyi vielä kolmaskin samanmoinen musta kiiltäväpintainen tuoli. Tänään löysin kierrätyskeskuksesta taas yhden aarteen, se seisoo tuossa olohuoneen nurkassa ja odottaa uutta ilmettä. Mietin tulisiko siitä kiiltävän punainen. On ne ihania.

Mökki-fiilis

2009-07-18T11:28:00.000-07:00

Parhaat reissut...

2009-07-09T03:47:00.001-07:00

Oli sellainen tavallinen vähän epävakainen aamu. Mies aloitti kesälomansa ja oltiin saatu nukkua vähän tavallista pitempään. Se saattoi olla mieheni joka ensin heitti ajatuksen ilmoille, että lähdettäiskö sinne Visulahteen. Siitä oltiin puhuttu jo kuukausia, että sitten joskus kun isi on lomalla niin sinne lähdetään. Aurinko ei paistanut, mutta ei satanutkaan. Pyykit oli pesemättä ja lattialla juoksi Wilmakoirasta pudonneita karvapalloja. Aluksi mietin, että en ehtisi pakata ja mieleen tuli heti miljoona syytä että miksi ei tänään. Siinä kun mieheni selasi netistä säätietoja ja pohti sataisiko todennäköisemmin tänään vai huomenna, minä päätin että me lähdetään sinne just nyt! Parhaat reissut tapahtuu aina Ex tempore. Eikös niin?..

Päätös kävi hetkessä, toteutus vaati vähän enemmän vaivaa. Koiralle ei meinannut löytyä heti hoitajaa, lopulta vastahakoinen anoppi huoli sen luokseen. Heittelin reppuun vaihtovaatteita ja pillimehut. Koirakaan ei halunnut anoppilaan, vaan karkasi monta kertaa pihasta ja juoksi takaisin luoksemme. Automatka alkoi lupaavan huonosti, nuorimmainen oli väsynyt ja nälkäinen. Mustat pilvet peittivät taivaan ja näytti siltä että ne tulevat kohta niskaan. Leo huusi takapenkillä ja sen polviin oli puhjennut joku outo ihottuma. En hetkeen voinut edes katsoa ajavaa miestäni, etten vaatisi meitä palaamaan häntä koipienvälissä takaisin kotiin. Näin surkea ilman vedenpitävää suunnitelmaa tehty reissu olisi tuomittu epäonnistumaan heti alkuunsa. Ja se tietenkin tuntui sillä hetkellä miehen syyltä. Toissapäivänä sheivattu bikinirajakin kutisi ja tuntui että varmaan tulee migreenikin.

Jotenkin me kuitenkin selvittiin niin pitkälle, että pysähdyttiin syömään. Siinä minä ja mieheni istuttiin ihan hiljaa, kumpikin varmaan mietti että mitähän tästä tulee, onkohan liian myöhäistä kääntyä vaan kotiin. Mustat pilvet kuitenkin väistyivät ja lapset nukahtivat loppumatkaksi. Perillä oli aurinkoista ja mukavaa, me vietettiin koko päivä leikkien ja huvitellen yhdessä. Meillä oli ihana kesälomareissu. Uskaltaa lähteä toistekin, sillä parhaat reissut, ne tapahtuu suunnittelematta. ( Tai ehkä kuitenkaan ihan pieni suunnitelma ei ole pahitteeksi ;)

Elämäni ilo.

2009-07-04T12:22:00.000-07:00

Vielä pari kuukautta sitten olin hurjan ahdistunut. Päivät tuntuivat raskailta, enkä ollut enää onnellinen ja se näkyi minussa ja lapsissakin. Sen jälkeen olen soitellut tärkeitä puheluita, juossut kelalla ja työkkärissä, haastatteluissa. Tehnyt ratkaisuja, päätöksiä ja suunnitelmia. Miettinyt ja haaveillutkin.

Aika ironista, mutta heti kun päätin, että on aika lopettaa kotiäitiys ja alkaa hankkia uutta sisältöä elämään, on kotonaolo maistunut ihan eritavalla. Ennen tuijotin jo iltapäivällä kelloa ja aloin odottaa miestäni, en enää jaksanut keksiä tekemistä lasten kanssa ja kaikki maistui jotenkin puulta. Kun sain lapset nukkumaan, oli niin väsynyt ja tyhjä, että painuin itsekin petiin.

Nyt istun iltamyöhällä olohuoneessa kone sylissäni. Takana ihana lasten kanssa vietetty päivä. Olen onnellinen. Voin sanoa, että olen jaksanut olla taas parempi äiti. Leikin mielelläni lasten kanssa, keksin puuhaa ja jaksan paremmin. Innostun asioista! Minulla on tulevaisuus, tunne siitä että kuulun johonkin. Se varmasti näkyy minusta, lapsistakin. Asenteeni on ihan toinen. Aiemmin mietin, olisiko minusta mihinkään, nyt tiedän että minulle on kaikki ovet avoinna ja on yksin minusta kiinni mitä tietä lähden kulkemaan.

Rakastan näitä kesäpäiviä lasten kanssa, tiedän etteivät ne jatku ikuisuuksiin ja hyvä niin. Meidän on oikein hyvä olla näin. <3>

Deutsches weinfest

2009-06-28T11:25:00.000-07:00

Oli kuuma kesäpäivä kun kävelin kaupunkiin tapaamaan lapsuusaikaista ystävääni. Emme olleet nähneet toisiamme vuosiin, joten jännitys oli päätähuimaava. Vietimme illan viinijuhlilla, josta jäi upeat muistot. Kaikki se valmistautuminen, ensin shoppailu yhdessä, meikkaaminen ja kaikki se iloinen tohina!

Siinä me kaksi olimme, istuimme aurinkoisessa satamanpuistossa puun alla ja joimme jotain mansikkaista. Ihan kuin olisimme aina olleet niin. Juttu kulki hyvin, muistelimme villiä nuoruutta ja kerroimme sen jälkeisestä elämästä. Parasta oli, että siinä vieressäni istui ihan se sama ihminen. Aikuistuneena tietenkin, mutta se sama palo sydämessään. Niin tuttu peikkotyttö.

Koskettavaa oli huomata, miten samanlaisia vaiheita elämä oli kummankin eteen heittänyt. Välillä kun kuuntelin hänen ääntään, mietin että yhtähyvin hän voisi kertoa minun elämästäni, tunteistani. Melkein itkin, kun tajusin läpikäyneemme hyvin samanlaisia rankkoja lasten sairaalareissuja, synnytyksiä ja niiden jälkeisiä tunteita. Olisimmepa olleet silloin toistemme tukena. Onneksi löysimme toisemme jälleen, meillä on vielä paljon jaettavaa, monta seikkailua edessä :)

Joku rakastaa omaa ääntään

2009-06-22T03:14:00.000-07:00

Ihana kamala märkä rutale.
Sen mukana tuli kilo hiekkaa ja kasoittain karvoja.
Se rakastaa omaa ääntään,
tai sitten se vaan ei voi sille mitään.

Kuten olen kirjoittanut, annoimme koiramme sijoitukseen lapsen astman takia reilu vuosi sitten. Nyt kun tilanne on rauhoittunut ja saatu lääkkeillä hallintaan, olemme ottaneet Wilmaa hetkittäin takaisin. Ikäänkuin kotiutumaan jälleen. Nyt parin viikonlopun kokeilun jälkeen voin todeta, että hyvin on mennyt.

Aluksi pienempi poika pelkäsi kovaäänistä karvakasaa, mutta nyt jo rakastaa kovakouraisesti. Wilma rakastaa uimista ja haukkumista. Ja haukkumista:) Myös ruokaa. Hyvin onneksi on säilynyt meidän säännöt ja "koulutus" koiruuden mielessä, ja hienosti hän hillitsee ääntään sisätiloissa. Muistin taas kuinka koiran myötä tulee lisää siivottavaa, hoidettavaa ja järjesteltävää. Mutta kun siinä innoissani eläinkaupasta keräsin kalliita koira-shamppoita ja hyväntuoksuisia turkkiin suihkutettavia hoitoaineita, muistin myös sen kuinka paljon iloa koira tuo elämään. On se ihana kamala :)

Mammulassa kukkii aina

2009-06-17T05:27:00.000-07:00

Pieni ja vaaleanpunainen

2009-06-17T05:13:00.000-07:00

Suunnittelin ja valmistin pikku-asserilleni
pehmoisen ja lämpimän pussukan.
Vihdoin löytyi käyttötarkoitus
isoille muovisille napeille,
jotka löytyivät ajat sitten käsityömessuilta.

Omat ja toisten lapset

2009-06-03T06:49:00.000-07:00

Lähdimme lasten kanssa lomalle siskoni perheen luo. Tiesinhän minä että hulinaa tulisi olemaan, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Yhdessä vietetty aika on niin harvinaista välimatkan takia, että tilaisuuteen pitää aina tarttua sen huomatessaan.

Meitä on täällä iso porukka ja lapsiakin aikamoinen liuta. Omani ja siskon lapset mukaanlukien meillä on täällä yksivuotias, kaksivuotias, kolmevuotias, neljävuotias ja kahdeksanvuotias. On upeaa viettää aikaa yhdessä, mutta ison porukan kanssa arjen pyörittäminen ei käy ihan toisella kädellä. Unohtamatta koiranpentua joka tulee tänne parin päivän päästä opettelemaan talon tavoille. Siinä on oma hommansa, puhumattakaan edes sisäsiistiksi opettamisesta. Sisäsiistejä täällä ei ole ihan kaikki ihmislapsetkaan.

Kerrompa vaikka tämän päivän saldon:

Yksi kakka pissan kera housuun, toinen mokoma matolle. (Eilen oli kaksi kertaa kalsarin lahkeessa, toinen Miiti-neidillä ja toinen Pököpojalla.)

Lisäksi väkivaltasaldosta sen verran että Kapu-poika löi Eekku-poikaa, Eekku potkaisi Miiti-neitiä ja neiti itse nipisti julmasti kaljua pikku Pökö-poikaa, lisäksi vielä myöhemmin Miiti vielä raapaisi samaista rassukkaa. Joukon vanhin ei ole ollut väkivaltainen, mutta hän jaksaa jokakerta ruoka-aikaan taistella viimeiseen asti periaatteensa puolesta, joka on että hän ei syö. Ei ainakaan sitä ruokaa mitä milloinkin olisi tarjolla.

Kaiken lisäksi meillä on täällä sitkeä ja katala yskä, joka on vallannut jo suurimman osan joukosta. Ihan pahin se on lapsikatraan vanhimmalla Ralla-pojalla. Mutta selitäpä kahdeksanvuotiaalle miksi tänään pitäisi pukea paljon enemmän kuin eilen, kun on kesä ja kun eilen paistoi aurinko ja lämmintä oli kolmattakymmentä astetta kun taas tänään on viimaista ja kylmää. Toiseksi eniten yskii pikkuriikkinen Pökö-poika, joka ei yskältään saa nukutta öitäkään kunnolla. Siinä samalla pitää siis minut kiireisenä yötä myöten. Kaiken lisäksi Pököstä on tullut erittäin läheisriippuvainen takiainen. Ei päästä minua silmistään.

Oi ihana loma. Ei rauhaa, mutta paljon rakkautta. Myönnän että päivän paras hetki on ilta, kun koko joukko on iltapesunsa ja pusunsa saanut ja nukkumatti aloittaa oman yövuoronsa. Sitten sitä onkin jo niin väsynyt, että joutaa Matin matkaan itsekin. Silti nämä päivät, hyvin erilaiset kuin arki omassa kotona omalla pienellä perheellä, tekevät oikein hyvää minulle ja lapsille.

Kotiäidin eräpäivä

2009-05-27T07:54:00.000-07:00

Sanomattakin selvää on, että kotiäidin työ on maailman tärkein. Se on toki palkitsevaa, mutta ajoittain myös hyvin raskasta, yksinäistäkin. Kun päivät alkavat tuntua erityisen pitkiltä, puuduttavilta ja seinät pikkuhiljaa kaatuu päälle, voi olla aika lopettaa.

Minun kötiäitiyden eräpäivä alkaa lähestyä. Näihin vuosiin on mahtunut paljon iloja ja surujakin. Valehtelisin jos väittäisin nauttineeni jokahetkestä, en silti vaihtaisi päivääkään pois. Minun saldoni on neljä huikeaa vuotta ja kaksi hienoa poikaa, mistä olen älyttömän ylpeä. Viimeaikoina olen huomannut, että etenkin kolmevuotiaani vaatii paljon aktiviteetteja ja kaipaa ikäistään seuraa, mitä en siinä määrin pysty hänelle järjestämään. Lisäksi olen itse alkanut kaivata uusia haasteita, uutta erilaista sisältöä elämääni ja uusia ihmisiä, kontakteja ja sitä tunnetta että olen osa jotakin. On aika siirtyä eteenpäin.

Tuleva pelottaa. Mietin miten lapset sopeutuvat tarhaan ja löydänkö paikkani työelämässä, mutta silti tunnen sisimmissäni että tämä on oikea ratkaisu. Ympäristö on suhtautunut päätökseeni hyvin, olen saanut tukea ja kannustusta. Vietämme lasten kanssa vielä upean kesän tiiviisti yhdessä, syksyllä sitten kohti uusia seikkailuja!

Kauniita päiviä ja ihania iltoja

2009-05-23T23:34:00.000-07:00

Silloin kun kamera unohtui..

2009-05-10T10:01:00.000-07:00

Usein käy niin, että kun se kamera on mukana niin mitään kuvaamisen arvoista erityistä ei tapahdu. Eikä juuri silloin koskaan näe harvinaisia lintuja, villieläimiä eikä petoja. Voi olla että kamera saa matkustaa laukussa mukana toimettomana, tarpeettomana ja unohdettuna. Sitten kun kamera on jäänyt kotiin, sitä kaipaisi kiperästi.

Minulle kävi juuri näin. Lähdimme mökille ja koko viikonloppu oli täynnä satumaisia seikkailuja ja tilanteita jotka olisi ollut hyvä ikuistaa. Heti mökkitielle saapuessamme näimme uljaan ukkometson, joka poseerasi mielellään, tietenkin juuri nyt kun kameraa ei ollut. Olisi ihanaa liittää tähän kuva myös joutsenista jotka lensivät mökin yli huutaen, varmaan puolisojaan etsien. Tai kurjesta joka nosteli pitkiä siroja jalkojaan pellonlaidassa. Aivan yhdentekevää millä sanoilla kuvailisin sitäkin upeaa luontokappaletta, vain kuva antaisi oikeutta sille hetkelle. Sanat tuntuvat latteilta kuvailemaan myös sitä miltä tuntui istua saunahuoneessa lauantai-iltana, kynttilänvalossa tutussa kainalossa kun lapset jo nukkuivat. Pimenevä kevätilta, pitkän päivän jälkeen.

Kun katson kuvia viimekesäisiltä mökkireissuiltamme, voin hetkessä saavuttaa sen saman tunteen jonka kuva kertoo. Nämä päivät, nämä kesät jotka kiitävät ohitse niin kauhean lujaa. Kyllähän ne muistaa mielessään, mutta on ihanaa että on se kuva josta muistan vieläkin paremmin.

Avaimen paikka ja lahja ystävälle.

2009-05-08T11:33:00.000-07:00

Minä olen kerännyt vanhoja avaimia. Niille ei ole oikein ollut mitään hyvää paikkaa, kunnes tänään sellainen löytyi.

Muffinssi-kuosisen herkullisen pussukan tein ystäväni kameralle suojaksi.

Horjuvia askelia ja rauhallisia öitä

2009-05-07T11:13:00.000-07:00

Me elämme ihanaa aikaa. Yksivuotiaamme ottaa haparoiden ensimmäisiä horjuvia askeliaan. Imetys on loppunut, hiipunut pois, unohtunut. Siinä samassa meillä alettiin nukkua kokonaisia öitä, niin minä kuin muutkin.

Tainnuttava jo vuosia kestänyt insomnia on siis loppunut. Vai uskaltaako sitä vielä sanoa ääneen? Otan riskin. Meillä ei heräillä enää öisin. Voi luoja sitä tunnetta kun illalla menee nukkumaan ja seuraavan kerran kun herää, on aamu! Virtaa riittää ihan eritavalla koko päiväksi, ja mielikin on parempi.

Oman itseni eheyttämisessä olen edennyt ihan uudelle levelille. Olen alkanut nauttia omasta seurastani, alkanut pitää itsestäni. Ehkä olen innostunut koko elämästä! Ainakin katson kesään ja koko tulevaisuuteen onnellisen toiveikkaana. Kaikki on hienosti :)

Elämää parvekkeella

2009-05-02T11:17:00.001-07:00

Heti aikaisin aamulla pesin parvekkeemme läpikotaisin. Ihan kuin se olisi herännyt eloon, tähän kevääseen. Kaiken kruunasi tuo punainen pelargonia, joka herätti muistoja mieleeni jostain kaukaa lapsuudesta. Vaikka katselin muitakin kukkia puutarhamyymälässä, mikään muu ei tuntunut yhtä oikealta. Nyt kesäinen lisä-tilamme näyttää ja tuntuu oikein mukavalta. Minä nautin auringosta ja lapset saivat taas kivan erilaisen leikkipaikan.

Mökin kevät

2009-04-26T09:20:00.000-07:00

Uhmasimme pimeneviä iltoja ja kylmiä öitä, otimme varaslähdön mökkikauteen. Hyvä että otimme. Näkymä rakkaasta mökkirannasta oli henkeäsalpaavan satumainen. Auringon sulattamat kelkanjäljet jäällä, muistot talvipakkasista jotka haihtuvat pian pois. Yöllä oli pilkkopimeää ja no okei.. vähän kylmäkin. Silti mikään ei vedä vertoja sille tunteelle kun aamuseitsemältä istuu mökin rappusille kuuntelemaan lintujen höpötystä ja katselemaan heräävää aurinkoa. Kyllä se oli jo lupaus kesästä.

Rukka-rukat

2009-04-23T10:27:00.000-07:00

Kyllä on rukat ja rukkaset olleet tarpeen näinä kuraisina päivinä.<3

Minä tein vauvan. Ja kassin.

2009-04-20T10:48:00.000-07:00

Kaikki lähti oikeastaan siitä kun uima-hallin pihassa tajusin, että tarvitsen uima-kassin. Siitä piti tulla rennompi ja arkisempi kuin mitä siitä tuli. Oikeastaan siitä tuli jotain ihan muuta kuin alkuun suunnittelemani uima-kassi. Uima-kassiin piti tulla viiskyt-luvun nainen uimapuvussaan keikistelemään, tähän tuli korea ruusuke ja anopin virkkaamaa vanhaa pitsiä. Tämä on oikeastaan ensimmäinen oikeasti ompelemani kassi, ainakin ensimmäinen sellainen johon olen oikein tyytyväinen.

Olen jo pitkään haaveillut tekeväni vauvan. Siis ompelevani sellaisen halittavan pehmo-vauvan. Onnistuneen kassini innoittamana se sitten syntyi. Tämä vauva ei jää meille, vaan annan sen rakkaalle ystävälleni jonka masussa kasvaa ihan oikea vauva. <3

Alan rakastaa

2009-04-14T10:54:00.000-07:00

Tämä kevät on avannut silmäni. Olen tajunnut, että olen unohtanut itseni. En ole pitänyt huolta itsestäni enää vuosiin. Sen seurauksena en oikein itsekään enää pidä itsestäni. Olen keskittynyt olemaan hyvä äiti ja varmasti onnistunutkin siinä, mutta nyt huomaan ettei se riitä.

Tänä keväänä alan pitämään huolta itsestäni ja ehkä opin rakastamaan minua sellaisena kuin olen. Miksi sitä on niin ankara itselleen? Selässä painaa pettymysten taakka. Antaisinko jo itselleni anteeksi, saisinko jo armahduksen?

Olen päättänyt alkaa hemmotella itseäni. Olen aloittanut sen jo käymällä uima-hallissa. Ei ollut minulle ihan helppo aloitus. Häpesin. Näin peilikuvassani vain raskausarvet ja liikakilot. Odotusten ja synnytysten, imetyksen jättämät jäljet. Viimevuodet ovat muokanneet mieleni lisäksi vartaloani, ja aika rankalla kädellä. Ensimmäinen riisuuntuminen pukuhuoneessa oli kauheinta. Enkä vielä tänäänkään pitänyt peilikuvastani yhtään sen enempää, siihen on vielä pitkä matka, mutta sentään tein sen. Uskalsin.

Suunnitelmissa on vielä monta uutta juttua mm. kasvojenhoitoa, kynsienlaittoa, hierontaa ja solariumissa käynti. Aion kokeilla kaikkea mikä tuntuu mukavalle, mistä saisin iloa ja itseluottamusta. Nämä asiat ihan vain minua varten, että viihtyisin enemmän itseni kanssa. Rakastaisin enemmän peilikuvaani ja sitä ihmistä siinä kuvassa jonka olen jättänyt liian vähälle huomiolle.

Pääsiäisreissu

2009-04-11T11:01:00.001-07:00

Sinun luo on pitkä matka ajaa.
Tälläkin kertaa se oli pitkä ja luminen matka.

Sinun luonasi aina kukat kukkivat
ja tuoksuu vastaleivottu pulla.

Kiitos että saimme tehdä
mukavan pääsiäisreissun luoksesi.

Karma tai jotain.

2009-04-05T01:25:00.000-07:00

Tuli taas kirjoitettua tuo lause, että meillä ollaan terveenä niin johan taas kolahti. Nyt on lapset flunssassa, toinen kyl oli jo vähän aiemminkin. Tällasta se just on.

Taisinpa kirjottaa vielä samaan syssyyn sanoja rakkaudestakin. Arvatenkin tuo ukkokin ottaa nyt niin aivoon, että! Mut elämä on. ;)

Ps. 400 katselua. Vau. Kiitos <3>

Kolmevuotinen

2009-04-04T11:16:00.001-07:00

Tasan kolme vuotta sitten melkein tähän aikaan, 4.4.06 klo:22.16 maailmani muuttui kertaheitolla. Elias syntyi. Mitä kaikkea sen jälkeen onkaan tapahtunut.

Tänään palasin hetkeksi siihen päivään. Laskettuaika oli jo viikolla ylitetty ja olin varma ettei se tulisi ulos minusta koskaan. Toivoin ja odotin. Kaikki oli ollut valmista jo ajat sitten, vain vauva puuttui. Aloin olla epätoivoinen ja väsynyt. Sitten koitti yö, jonka valvoimme ihan kokonaan. Olo oli kipeä ja jännittynyt, epävarma. Supistukset alkoivat edellisenä iltana kymmenen maissa, mutta olin silloin vielä onnellisen tietämätön siitä että synnytys kestäisi kokonaisen vuorokauden.

Uni ei tullut, laskin minuutteja suppareiden välillä ja tarkistin sairaalalaukun sisällön. Miljoonannen kerran. Aamuyöllä soitin sairaalaan ja kysyin, joko voin tulla. Neuvoksi sain ympäripyöreän "tule silloin kun et enää selviä kotona", mutta ensisynnyttäjänä on vaikeaa tietää milloin se on. Ei halua lähteä liian aikaisin mutta samalla pelkää että syntyykö se vauva kohta vessanpönttöön. Mies odotti eteisessä kengät jalassa, sanoin että nyt lähdetään ja kohta taas että ei sittenkään. Ei vielä.

Supistusväli piteni, en uskaltanut nukahtaa. Mietin että "Perkele, minä synnytän tämän vauvan tänään!". Olin käskenyt miehen nukkumaan monen epäonnistuneen lähtöyrityksen jälkeen. Epätoivo yllätti kun tajusin että kello oli kohta aamuseitsemän ja olin vielä kotona yhtenä kappaleena. Sitten pelastuksena aamupissan myötä paperissa näkyi verta ja se kuuluisa limatulppa. Minä synnytän sittenkin! Menin herättämään miehen, eikä se ottanut minua todesta.

Tänäpäivänä saan olla ylpeä kolmevuotiaan äiti. Kolmevuotias osaa kirjaimet ja laskea yli kymmeneen. Hän osaa piirtää ihmisen, kädet, silmät, kaikki. Ylpeänä hän näytti eilen piirtämäänsä kuvaa, "Tässä on isi, sillä on parta ja pippeli."

Hänellä on suuria ajatuksia ja viisaita juttuja. Kaikista ylpein olen siitä, että minun lapseni osaa rakastaa. Hän kietoo usein kätensä ympärilleni ja sanoo että rakastaa minua. Hän riitelee kuin muutkin ikäisensä, kokeilee rajojaan ja koettelee hermojani, mutta osaa myös kiittää ja pyytää anteeksi.

Sain pitkän synnytyksen jälkeen vauvan lopulta syliini. Hän oli täydellinen, ihan puhdas ja niin kaunis. Katseli siinä tyytyväisenä ympärilleen, eikä itkenyt yhtään. Sitä tunnetta en unohda koskaan, sitä miten sydän oli pakahtua onnesta.

Kiitos

2009-04-04T05:23:00.000-07:00

Unohduin lukemaan vanhoja tekstejäni
ja muistot ottivat vallan.
Elin uudelleen niitä hetkiä,
pieniä hitusia onnea arjen keskellä
ja synkkiä kipeitä muistoja.

Kiitos että olemme selvinneet tähän päivään.
Tähän hyvään päivään,
kun meillä ollaan terveitä.
Ja mikä tärkeintä,
meillä ollaan onnellisia.
Yhdessä.

Kiitos kolmevuotiaasta Eliaksesta
ja kiitos Leosta,
jolla on huonosta alusta huolimatta
tänäpäivänä kaikki hyvin.
Kiitos että edelleen
sydämeni on pakahtua rakkaudesta.

Miktiokystografia

2009-03-24T07:55:00.001-07:00

Tänään koitti se päivä jota olin pelännyt. Tiesin sen jo kuukausia etukäteen, mutta suljin sen aika taitavasti pois mielestäni. Viimeviikolla alkoi kauhistuttaa ja eilen pelottaa, eikä yölläkään oikein uni tullut. Aamu koitti, kuiskasin pienen reippaan yksivuotiaani korvaan lupauksia siitä, kuinka olisin hänen vierellään joka hetki.

Virtsarakon- ja virtsaputken varjoainetutkimus. Odotimme vuoroamme lastentautien polilla, kunnes ystävällisen oloinen sairaanhoitaja tuli juttelemaan. Hän kysyi, että annettaisiinko Leolle lääkettä joka rauhoittaisi häntä ja saisi hänet unohtamaan tämän tutkimuksen. Yksivuotiaalle jää jo muistikuvia tällaisista ikävistä tutkimuksista, joissa hän huutaa pelosta, ehkä kivustakin. Päätimme mieheni kanssa antaa lääkkeen. Toivoin että sen ansiosta ei jäisi pahoja traumoja tällä kertaa ja ehkä koko homma kävisi kivuttomammin. Hoitaja kävi antamassa Leolle lääkkeen, ja sen vaikutus alkoi näkyä heti. Leo oli kuin humalassa, naureskeli ja näytti vähän tokkuraiselta.

Pääsimme tälläkertaa molemmat Leon mukaan tutkimukseen. Mieheni ja yksi hoitaja pitivät Leoa paikallaan, lääkäri teki toimenpiteen. Minä yritin rauhoitella lastani joka oli lääkkeestä huolimatta peloissaan ja ihmeissään. Katetroinnin aikana Leo alkoi itkeä, pidättelin omia kyyneleitäni, koko homma näytti tosi kurjalle. Varjoaineen laiton jälkeen piti odottaa että pissa tulee. Koko homman ideanahan on kuvata pissaaminen, jotta nähdään onko takaisinvirtaus loppunut. Aika kauan sitä jouduttiinkin odottelemaan, Leo itki ja huusi, oksennuskin tuli. Raukka pelkäsi outoa ääntä pitävää suurta läpivalaisu-laitetta ja vieraita ihmisiä ympärillään. Lopulta se oli ohi ja sain lapsen syliini. Kun siinä vaihdoin Leolle omia vaatteita päälle niin lupasin, etten antaisi satuttaa häntä enää.

Tutkimuksen jälkeen pääsimme suoraan lääkärin vastaanotolle jossa kuulimme iloisia uutisia. Leon virtsan takaisinvirtaus oli loppunut, joten estolääkkeen voi nyt lopettaa. Poika on terve! Siitä hetkestä päiväni muuttui juhlaksi! Kävelimme ulos sairaalasta ja aurinko paistoi.

Juhlaa

2009-03-15T11:18:00.000-07:00

Juhlat on saatu onnellisesti päätökseen. Yksivuotiaamme sai ihanan uniikkeja lahjoja, mainittakoon tuo toisessa ruudussa näkyvä upea pehmo-kitara jonka kummitäti- Anniina (suklaasika) oli omin pikkukätösin valmistanut. Sitten tuo neljännessä ruudussa näkyvä viiskytluvun mieletön bambi-kävelytuoli, oikea aarre jonka eräs ystävä oli jostain saanut haalittua.

Tärkeää oli huomata, miten ympärillä on oikeasti ihmisiä. Ne kokoontuu harvoin yhteen, mutta silloin kun ne kokoontuu niin huomaa, että on niitä. Rikkaus on rakkaus, ja ne ihmiset. Minun pienen poikani (niiden molempien) elämässä on paljon hyviä ihmisiä jotka välittää ja rakastaa.

Päivänsankari

2009-03-12T08:48:00.000-07:00

Rakkaan pikku-Leon syntymästä on tänään kulunut vuosi. Viimeyönä valvoimme yhdessä, ihan niinkuin silloinkin vuosi sitten. Tosin eri syystä, nyt valvotaan yhdessä kulmahampaiden puhkeamisen takia. Tämä viikko alkoi lupaavasti, olin suunnitellut leipomista ja siivoamista, synttärijärjestelyjä. Sitten Eliakselle tuli ripuli. Piti perua torstain ja perjantainkin vieraat. Tämän hetken suunnitelma on juhlia lauantaina, ainakin rohkeimmat jotka uskaltaa tulla tartuntavaarasta huolimatta. Kuka uskaltaa uhmata hurjaa ripulia!?

Ostin tänään ison kimpun keltaisia tulppaaneja. Aurinkokin paistoi niin keväisesti että oli pakko siivota! Hankasin hulluna ovia ja lattialistoja, vaikka olenkin väsynyt herra ripulin ja herra kulmahampaan vuoksi. Minä saan ihmeellistä voimaa auringonsäteistä. Sitäpaitsi rakastan siivoamista! Jos viettäisin päivän yksin, pesisin kotimme lattiasta kattoon Lauran, Maijan tai Kaijan soidessa taustalla. Enkä ajattelisi mitään muuta kuin puhtaan valkoisia seiniä, kiiltäviä pintoja ja kirkkaita laseja. Aurinko saa vapaasti kyläillä meillä.

Onnea yksivuotiaani <3

Viikonloppu

2009-03-08T10:59:00.000-07:00

Leuto talvipäivä.
Aurinko ja napakelkka.
Lumilinnoja ja jäisiä liukumäkiä.
Kuuma kaakao.

Löytöjä

2009-03-02T07:28:00.000-08:00