Minä olen ollut aina tunnesyöppö, joka syö iloon ja suruun ja kaikkeen siltä väliltä. Rakastin suklaata ja karkkia. Palkitsin, rohkaisin ja myös rankaisin itseäni herkuilla kunnes inhosin itseäni ja minun oli aina paha olla. Olin yksinäinen, surullinen ja väsynyt, pettynyt, epäonnistunut ja ylipainoinen. Vaikka ei auta väheksyä odotuksia, synnytyksiä ja kotiäitiysvuosien mukanaan tuomia lisäkiloja, niin minä olin tällainen jo ennen sitä. Jopa silloin joskus nuorena kun en vielä ollut ylipainoinen, ajattelin aina olevani. Se siitä.
Tänään olen onnellisempi, terveempi, tyytyväisempi ja kaksikymmentä kiloa kevyempi. Ensimmäisen kerran vuosiin, ehkä ikinä, en ole pettynyt peilikuvaani. Olen itsevarmempi kuin koskaan, varmempi ja vahvempi. Illat sohvannurkassa karkkipussien kera, ovat vaihtuneet pitkiin kävelylenkkeihin, hölkkäämiseen, jumppaamiseen ja venyttelyyn. Vanhat vaatteet ovat muuttaneet pois, en voinut katsoa niitä telttoja enää ja turhaan ne olisivat kaapissa pyörineet sillä vaatekokoni on muuttunut monta numeroa pienempään.
Mitä tapahtui? En oikein osaa selittää. Juhannuksen aikoihin jokin minussa muuttui. Se ei ollut sellainen "nyt laihdutan"- päätös vaan enemmänkin varovainen "nyt yritän"- tyylinen hiljainen huokaus. En uskaltanut kertoa paastosta kovin monelle, pelkäsin epäonnistuvani. Aloitin rakkaan siskoni kannustamana ja innoittamana viikon luomumehupaastolla ja sain pudotettua neljä kiloa. Ensimmäisen kerran uskalsin katsoa painoani suoraan silmiin ja kauhistelin. Ensimmäiset paastopäivät oli tietenkin totuttelua elämään nälässä, mutta lopulta nälkä alkoi tuntua samalle kuin se tunne kun on oikein kova ähky. Sen kanssa oppi elämään hyvin pian, siihen tottui. Sitten kun piti alkaa syödä taas jotain, se oli vaikeampaa.
Samaan aikaan kävin kävelyillä päivittäin ja jumppasin. Aluksi en jaksanut kuin maata selälläni lattialla ja nostella pyllyäni ylös, tein kuitenkin uusia helppoja liikkeitä päivittäin. Puuskutin ja huohotin, mutta onneksi liikuntaan tottui hyvin pian ja sitä alkoi tehdä mieli. Jätin kokonaan pois vaalean leivän ja niin kovasti rakastamani sokeriset teehetket. Välillä sorruin syömään herkkujakin, mutta liikuin silti tuttuun tapaan. Heinäkuun lopussa kävin pitkästä aikaa puntarilla ja ilokseni totesin kahdeksan kiloa hävinneen, se oli käännekohta ja suuri kannustin jatkaa. Sain puntarin kotiin ja aloin tarkkailla painoani ja sitä lähtikin noin kilo viikossa, paluuta menneeseen ei ollut.
Lenkkeily on minulle sopiva liikkumisen muoto. Hommasin uuden kännykänkin sen takia että sain musiikin mukaani lenkkipolulle. On huomattavasti mukavempi kävellä ja hölkätä kun voi kuunnella samalla lempimusiikkiaan. Aluksi kävelin reippaasti ja eräänä päivänä huomasin jaksavani juosta. Lähistöltä löytynyt mukava pururatalenkki on tullut enemmän kuin tutuksi, olen nähnyt kesän muuttuvan syksyksi ja pian odottelen ensilumia.
Suhteeni syömiseen on muuttunut iäksi. En ole kokonaan jättänyt herkkuja pois, mutta enää en syö niitä päivittäin enkä kilokaupalla. Aluksi otin tavaksi syödä karkkia vain viikonloppuisin, mutta huomasin ettei sitä edes tee mieli enää kuten ennen. Syön noin kolmesti päivässä ja yleensä ihan tavallista kotiruokaa, en kuitenkaan perunaa tai makaroonia. Jugurttia, rahkaa, hedelmiä ja marjoja välipalaksi. En noudata orjallisesti mitään dieettiä, vaan rehellisesti syön vähemmän ja liikun enemmän. Minulla se toimii.
En halua yhtäkään kiloa takaisin. Poikani painaa parikymmentäkiloa ja joka kerta kun nostan häntä, tajuan miten paljon painoa minusta on lähtenyt. Minulla oli alkutavoitteenani vain sopia vaatteisiin ja voida paremmin. Nyt aion yltää ihannepainooni, joten tavoitteeni on pudottaa vielä muutamia kiloja. On ihanaa kun olen saanut vyötärön jota minulla ei ole vuosiin ollut. Kiloja on lähtenyt varmaan tasaisesti jokapuolelta, mutta erityisesti pylly, maha ja jalat on pienentyneet. Niin ja tissit! Vihdoinkin voin käyttää normaalikokoisia kauniita rintsikoita! Olen ottanut terveelliset elämäntavat pysyvästi elämääni, minusta ei enää koskaan tule sitä surullista ihmisrauniota joka olin.
